Huhtikuu tuli Aurajoen varteen samalla tavalla kuin se oli tullut niin kauan kuin kukaan muisti. Ensin suli vähän lunta. Sitten tuli lisää lunta. Sen jälkeen tuli loskaa, vettä, yöpakkasta ja taas loskaa. Koko maisema näytti siltä kuin joku olisi yrittänyt rakentaa kevättä väkisin ja epäonnistunut joka kerta uudella tavalla. Pellot olivat kuralla, ojat täynnä ruskeaa vettä ja jokivarren polut niin pehmeitä, että niihin olisi saanut saappaan katoamaan melkein nilkkaa myöten.

Talven jäljiltä maailma näytti rehellisesti sanottuna aika rumalta. Sulaneet koiranpaskat nousivat taas näkyviin ojanpientareille, tienvarsille ja puskien reunoille. Lumi oli pitänyt ne piilossa kuukausia, mutta nyt ne makasivat siinä kaikkien nähtävänä kuin vanhat synnit, joita kukaan ei ollut viitsinyt korjata pois. Varikset tonkivat niitä kiinnostuneina, harakat varastivat toisiltaan kaiken minkä irti saivat ja lokit huusivat taivaalla kuin satamassa olisi taas purettu väärä lasti väärään paikkaan. Jossakin rastas yritti vetää kevätkonserttia, mutta ensimmäiset yritykset kuulostivat enemmän köhimiseltä, räkimiseltä ja äänenavaukselta kuin miltään laululta.

Nuori naarassiili oli sillä välin herännyt talviuniltaan. Talvi oli vienyt painoa niin kuin aina, mutta runko oli vahvistunut. Se ei ollut enää poikanen eikä vielä täysin kokenut vanha naaras. Se oli juuri siinä iässä, jossa siili on nopeimmillaan, vahvimmillaan ja luonnon mielestä kaikkein kiinnostavin vastakkaiselle sukupuolelle. Piikit olivat kasvaneet täysiksi. Kuono oli terävämpi kuin vuotta aikaisemmin. Turkoosi häivähdys näkyi edelleen tietyssä valossa, mutta nyt se näytti enemmän osalta eläintä kuin poikkeukselta. Se kulki reviirillään samalla tavalla kuin ennenkin, mutta liikkeissä oli jotakin rauhallista varmuutta, jota ensimmäisen kesän poikaselta ei olisi löytynyt.

Kevät oli siilien kiireisintä aikaa eikä siihen liittynyt mitään erityisen romanttista. Pitkän horroksen jälkeen piti syödä, kerätä voimia ja pysyä hengissä. Urokset olivat heränneet liikkeelle hieman aikaisemmin ja niitä alkoi ilmestyä jokivarren puskikoihin kuin märkiä sieniä sateen jälkeen. Yksi tuli ratapenkalta. Toinen vanhan navetan takaa. Kolmas ilmestyi pellon reunasta. Neljäs löytyi ojan toiselta puolelta. Välillä tuntui siltä, että koko Varsinais-Suomen urossiilikanta oli saanut yhtä aikaa saman ajatuksen ja päättänyt kokoontua juuri tämän yhden naaraan läheisyyteen.

Nuori naaras ei pitänyt sitä varsinaisena ongelmana. Joovai, siilit tekevät keväällä sitä mitä siilit tekevät keväällä. Luonto oli järjestänyt asian niin jo kauan ennen ensimmäistäkään ihmistä, eikä yhdelläkään siileistä ollut siihen mitään erityistä sanottavaa. Toiset urokset olivat kookkaita ja itsevarmoja. Toiset olivat sitkeitä kuin perkele. Muutama oli jopa komea katsella, ainakin siilin mittapuulla. Nuori naaras ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea aikaansa niiden ympärillä pyörivään touhuun, koska elämässä oli paljon muutakin tekemistä.

Reviiri piti käydä läpi talven jäljiltä. Vanhat pesät piti tarkistaa. Uusia piti rakentaa. Ruokaa piti löytää joka yö enemmän kuin edellisenä yönä. Kesäkuussa olisi edessä poikaspesän rakentaminen, jos kaikki menisi niin kuin luonnossa yleensä menee, eikä yksikään naaras voinut hoitaa poikasiaan kunnolla ilman riittäviä rasvavarastoja. Suomessa aikaa oli vähän. Kahdeksan kuukautta nukuttiin ja neljä kuukautta piti hoitaa käytännössä koko elämä.

Useimmat siilit rakensivat pesiä tarpeeseen. Tämä yksi rakensi niitä myös huvista. Yhden sammalmättään alle. Toisen vanhan kiven viereen. Kolmannen risukasan suojaan. Neljännen paikkaan, josta näki Aurajoelle asti. Yhdessä pesässä oli kuivaa heinää. Toisessa linnunsulkia. Kolmannessa ruusunmarjoja. Neljännestä löytyi muttereita, pullonkorkkeja, kiiltäviä metallinpaloja ja rikkinäinen aurinkolasin sanka, jota se oli etsinyt koko kevään ajan kuin kadonnutta sukulaista. Jos joku toinen siili olisi nähnyt kokoelman, se olisi pitänyt sitä täysin järjettömänä. Nuoren naaraan mielestä siinä ei ollut mitään kummallista.

Äitisiili asui edelleen samalla suurella alueella, mutta riittävän kaukana. Naaraat eivät elä laumassa eivätkä ne kaipaa jatkuvaa seuraa. Ne tietävät toisistaan hajujen perusteella ja pitävät sopivaa välimatkaa. Välillä äitisiili kulki jonkin vanhan pesän ohi ja tunnisti heti tyttärensä hajun. Kerran se pysähtyi sammalmättään viereen, työnsi kuononsa pesän sisälle ja löysi ruusunmarjoja, kolme mutteria, kaksi pullonkorkkia ja aurinkolasin sangat. Se jäi tuijottamaan koko sekasotkua pitkäksi aikaa ennen kuin puhalsi ilmaa sieraimistaan ja jatkoi matkaa.

Kevät eteni päivä päivältä. Pajuihin ilmestyi silmuja. Ensimmäiset voikukat nousivat ojanreunoille. Aurajoki virtasi ruskeana kohti merta ja linnut pitivät sellaista meteliä, että koko jokivarsi kuulosti välillä huonosti johdetulta työmaalta. Keskellä kaikkea sitä nuori naarassiili kulki omia polkujaan, söi minkä ehti, rakensi pesiä enemmän kuin olisi ollut tarpeen ja antoi urosten pyöriä ympärillään juuri sen verran kuin niitä huvitti. Kukaan ei vielä tiennyt, millainen kesä oli tulossa, mutta yksi asia oli varma: tämä ei ollut enää poikanen, joka eksyi ojanpientareelle vahingossa. Tämä oli nuori naaras, joka oli selvinnyt ensimmäisestä talvestaan, ja Suomessa se oli jo saavutus, johon moni siili ei koskaan päässyt.