TOUKOKUUN YÖT
Toukokuu eteni nopeasti siihen pisteeseen, jossa koko jokivarsi alkoi haista siililtä. Ihminen ei sitä olisi välttämättä huomannut, mutta siilien maailmassa ilma oli täynnä viestejä, kutsuja, varoituksia, uhittelua ja kaikenlaista muuta tietoa. Jokainen puska, kivi, ojanreuna ja vanha kanto kertoi jotakin. Joskus tieto oli hyödyllistä. Joskus se oli lähinnä sitä, että joku uros oli taas käynyt ilmoittamassa olemassaolostaan koko Varsinais-Suomen alueelle.
Nuori naarassiili huomasi muutoksen ensimmäisenä siinä, ettei missään saanut enää kulkea rauhassa. Jos se lähti pellon reunaa pitkin etsimään kastematoja, jostakin ilmestyi uros. Jos se pysähtyi vanhan navetan taakse tonkimaan maata, jostakin ilmestyi toinen. Jos se istahti hetkeksi ojan reunalle kuuntelemaan veden lorinaa, kolmas oli jo tulossa vastaan kuin olisi saanut kutsun postissa.
Ensimmäinen ehdokas oli kookas ja leveärunkoinen tapaus, jonka piikit olivat poikkeuksellisen hyvässä kunnossa. Se kulki hitaasti mutta varmasti ja vaikutti olevan sitä mieltä, että maailma järjestyy kyllä, kunhan kaikki odottavat tarpeeksi kauan. Se kiersi naarasta tuntikausia, tuhisi ja puhisi niin vakavana, että vaikutti melkein virkamieheltä. Nuori naaras kuunteli hetken, söi yhden kovakuoriaisen ja jatkoi matkaa. Uros jatkoi perässä kuin verottaja.
Toinen oli täysin päinvastainen. Se oli pienempi, nopeampi ja levottomampi. Se juoksi ympyrää, törmäili heinikkoon ja vaikutti välillä unohtavan miksi oli paikalla. Välillä se lähti väärään suuntaan, huomasi virheensä ja juoksi takaisin. Kerran se putosi matalaan ojaan kesken kaiken. Nuori naaras katseli hetken touhua ja tuli siihen tulokseen, että elämässä oli jo muutenkin tarpeeksi ongelmia.
Kolmas oli vanhempi. Sen korvissa näkyi vanhoja arpia ja kuonossa oli jälkiä tappeluista. Se ei pitänyt kiirettä eikä tuhlannut energiaansa turhaan. Se vain ilmestyi paikalle, jäi odottamaan ja katsoi muita uroksia sillä tavalla kuin vanha satamatyöläinen katsoo kesätyöntekijöitä. Siinä oli jotakin, mitä nuori naaras arvosti. Ei hötkyilyä. Ei pelleilyä. Vain hiljainen tieto siitä, että tämä oli selvinnyt jo monesta keväästä.
Samaan aikaan koko aidattu piha muuttui keväisin aivan helvetin levottomaksi paikaksi. Öisin pusikoissa rapisi. Heinät kahisivat. Joku tuhisi aina jossakin. Välillä kaksi urosta kohtasi toisensa ja päätti ratkaista erimielisyytensä tönimällä, puhkumalla ja käyttäytymällä muutenkin kuin humalaiset rekkakuskit huoltoaseman pihassa. Tappelut eivät yleensä olleet suuria, mutta meteliä niistä lähti enemmän kuin kokoon nähden olisi pitänyt olla mahdollista.
Äitisiili seurasi kaikkea tätä omalta alueeltaan suunnilleen yhtä suurella innostuksella kuin ihminen seuraa naapurin remonttia aamukuudelta. Se tiesi täsmälleen mitä oli tapahtumassa. Se tiesi myös, että samat perkeleen kuviot koskivat sitä itseäänkin. Keväällä ei saanut olla rauhassa vanhempikaan naaras. Jostakin ilmestyi aina joku yli-innokas uros, joka kuvitteli olevansa erityisen hurmaava.
Eräänä yönä äitisiili kohtasi vanhan tutun pellon laidassa. Uros oli jo parhaat vuotensa nähnyt, toinen korva oli hieman revennyt ja kävelyssä näkyi vuosien paino. Se kiersi naarasta silti samalla päättäväisyydellä kuin nuorena. Äitisiili tuhahti, tökkäsi sitä otsapiikeillä kylkeen ja jatkoi matkaa. Uros jatkoi perässä. Silleen se oli mennyt joka kevät niin kauan kuin kumpikaan muisti.
Aurajoki virtasi taustalla ruskeana ja kylmänä. Ratapenkalta kuului junan kolinaa. Harakat huusivat keskellä yötäkin, vaikka kukaan ei ollut niiltä mitään kysynyt. Pajut vihersivät päivä päivältä enemmän ja voikukat valtasivat ojanreunoja. Koko luonto näytti olevan yhtä aikaa kiireinen, nälkäinen ja hieman sekaisin.
Nuori naarassiili ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea aikaansa sulhasehdokkaiden arviointiin. Yhtenä yönä se löysi vanhan ruostuneen pultin. Toisena yönä se löysi sinertävän lasinpalan, joka kimalsi kuutamossa lähes yhtä kauniisti kuin sen omat piikit. Kolmantena yönä se löysi vanhan metallisen napin, jonka joku ihminen oli kadottanut vuosia aikaisemmin. Se kantoi löydöt tyytyväisenä yhteen uusimmista pesistään samalla kun kaksi urossiiliä odotti lähistöllä vuoroaan päästä tekemään vaikutusta.
Jos joku olisi kysynyt kummasta nuori naaras oli sillä hetkellä kiinnostuneempi, uudesta sulhasehdokkaasta vai kiiltävästä napista, vastaus ei olisi ollut urosten kannalta erityisen mairitteleva.
Kevät jatkui siitä huolimatta. Niin se aina teki. Urokset kiersivät, naaraat söivät, maailma vihertyi ja Aurajoki virtasi kohti merta. Ja kaiken sen keskellä yksi nuori naarassiili keräsi aarteita, rakensi pesiä ja mietti välillä, että elämä olisi ehkä hieman yksinkertaisempaa ilman noin montaa ihastunutta urossiiliä jokaisen puskan takana.
