kultaa, kelvottomia hyttysiä ja meteorologinen ihmisnaaras
Tankavaara. Kultakylä. Nyt oli viimein paikan nimi, joka ei yrittäny peitellä tarkoitustaan millään matkailumarkkinoinnin runollisella paskalla. Täällä oli kultaa, sitä sai ihan itse yrittää kaivaa esiin ja jos oikein hyvin kävis, mukaan lähtis jotain muutakin kuin märät sukat ja uusi syy kirota.
Mää hyväksyin kohteen välittömästi. Kullan etsimisessä on sentään järkevä perusajatus: maassa on jotain kiiltävää, se kuuluu löytää ja sen jälkeen se on mun. Ihmiskunta on onnistunu rakentamaan saman ajatuksen ympärille kokonaisen talousjärjestelmän, joten siiliä ei tässä kohtaa kannata syyttää materialismista.
Sää oli viileä, taivas roikkui harmaana matalalla ja tuuli painoi Kultakylän läpi sillä voimalla, että mun ruokahuolto kärsi ensimmäisenä. Yritin nimittäin ottaa hyttysen. Lapissa. Paikassa, jossa hyttysten pitäis tulla asiakkaan luo niin innokkaasti, ettei metsästyksessä tarvita ku suu auki ja hetki kärsivällisyyttä.
Ei onnistunu. Saatanan hyttyset lensi sivuttain. Mää tähtäsin yhteen, ja ennen ku ehdin tehdä mitään, se oli jo matkalla kohti Sodankylää. Toinen vilahti kuonon edestä sellasella nopeudella, että mietin hetken oliko se edes hyttynen vai joku erittäin pieni muuttolintu.
Ihmiset oli vielä omalta osaltaan tuhonneet mun mahdollisuudet. Ne oli suihkuttaneet itseensä hyttysmyrkkyä sillä antaumuksella, että koko porukan ympärillä oli varmaan kemiallinen suoja-alue. Ei siinä yksikään täysjärkinen hyttynen lähesty. Mää en tiedä, kumpi oli suurempi rikos mun lounasta vastaan, Lapin tuuli vai ihmisnaaraiden kemiallinen sodankäynti, mutta tulos oli sama: siili ilman hyttystä.
Onneks ihmiset siirtyi pian toimintaan, joka näytti huomattavasti lupaavammalta. Kumisaappaat jalkaan, vaskoolit käteen ja kultavedelle. NahkaJaakko ja nuorempi ihmisnaaras asettu lankkujen päälle huljuttelemaan vettä, hiekkaa ja soraa sellasella keskittymisellä, että oletin vähintään Suomen valtion kultavarannon kadonneen sinne yön aikana.
Mää asettauduin tietenkin työnjohtoon. Jonkun piti valvoa, ettei kokematon henkilöstö vahingossa heitä arvokkainta tavaraa takaisin puroon samalla, kun se yrittää päästä eroon sorasta. Ihmisellä on muutenkin kummallinen taipumus olla huomaamatta juuri sitä asiaa, jota se on tullut etsimään, jos ympärillä on tarpeeks muuta paskaa.
Kullanhuuhdonta näytti alkuun yksinkertaselta. Vaskooliin soraa ja hiekkaa, koko komeus veteen ja sitten pyöritellään, kallistellaan ja huuhdotaan kevyempää tavaraa pois. Tätä jatketaan niin kauan, että jäljelle jää joko kultaa tai tieto siitä, että olet viettäny viimeiset puoli tuntia pesemällä erittäin huolellisesti tavallisia kiviä.
NahkaJaakko ja nuorempi naaras otti homman tosissaan. Vaskoolit pyöri, ruskea vesi loisku ja katseet porautui pohjalle niin tiukasti, että mää aloin odottaa niiden löytävän vähintään kananmunan kokoisen kultakimpaleen. Jos ihmiset keskittyis arkielämässä mihinkään samalla intensiteetillä, niillä ei olis koskaan avaimet hukassa.
Mää kävin tarkastamassa työasennot, vaskoolien sisällöt ja yleisen tehokkuuden. Erityisesti piti valvoa pieniä keltaisia pisteitä, koska siinä kohtaa luottamus ihmisen näkökykyyn loppuu. Jos vaskoolissa vilahtaa kultaa, mää haluan tietää siitä ennen kuin joku huuhtoo sen vahingossa takaisin Lappiin ja sanoo jälkeenpäin, että mä luulin sitä hiekanjyväks.
Yks henkilö puuttui vedestä kokonaan.
Nekeli.
Se passas koko kullanhuuhdonnan.
Syyksi ilmoitettiin sää.
Tai tarkemmin sanottuna se, että sää tuntui käsissä.
Nekeli on nimittäin joku helvetin biologinen sääasema. Tavallinen ihminen katsoo sääennusteen puhelimesta. Nekelin tarvitsee ilmeisesti vain odottaa, että ilmanpaine muuttuu, minkä jälkeen käsivarret lähettää keskushallintoon ilmoituksen: pilviä havaittu, työnteko peruttu.
Mää kattelin taivasta. Sitten Nekeliä. Sitten kultavettä. Sitten taas Nekeliä.
Vedessä saattaa olla oikeeta kultaa.
Ihmisnaaras seisoo rannalla.
Koska pilvet sattuu.
Saatana.
Siilin tassut on noin tulitikun mittaset ja mää kuljen niillä maassa ilman kenkiä, mutta jos niiden alle levitettäis kultaa, ne sais luvan neuvotella työehtonsa myöhemmin. Tässä tilanteessa työntekijän ja raajojen väliset erimielisyydet ratkaistaan vasta sen jälkeen, kun arvometallit on kerätty talteen.
Nekeli ei näyttäny olevan samaa mieltä. Se jäi kuivalle maalle toimittamaan Tankavaaran henkilökohtaisen sääpalvelun virkaa ja seuraamaan muiden touhua. Jos käsivarret olis yhtäkkiä ilmoittanu korkeapaineesta, ehkä se olis hypänny vaskooliin mukaan, mutta sitä ihmettä ei nähty.
NahkaJaakko ja nuorempi naaras jatko senkin edestä. Välillä niiden toiminta näytti aivan ammattimaiselta kullanhuuhdonnalta. Seuraavalla hetkellä näytti siltä, että kaksi ihmistä oli matkustanu Lappiin pestäkseen soraa käsin.
Mutta mitä pidempään seurasin, sitä enemmän aloin ymmärtää touhun viehätystä. Tässähän oli ihan oikea saalistusmalli. Etsitään jotain pientä, vaikeasti löydettävää ja arvokasta. Käytetään siihen aivan kohtuuton määrä aikaa. Sitten kun löytyy yksi mitätön hippu, käyttäydytään kuin olis juuri kaadettu mammutti.
Täysin loogista.
Mää olisin erinomainen kullanhuuhtoja. Painopiste valmiiks matalalla, kuono muutaman sentin päässä vaskoolista ja luontainen kiinnostus kaikkeen kiiltävään. Ihmiset joutuu kumartumaan nähdäkseen vaskoolin pohjan, mutta mää voisin suorittaa tarkastuksen melkein normaalissa työasennossa.
Ainoa ongelma olis maavara.
Viiden minuutin jälkeen mää olisin todennäköisesti ruskea, märkä ja kokonaan soran peitossa. Sitten joku ihmisistä nostais mut vaskooliin ja ihmettelis, että perkele, löytyipä poikkeuksellisen karvanen kultahippu.
Toinen ongelma olis tietenkin työnjako.
Jos mää löydän kultaa, se ei enää ole meidän löytö.
Se on mun.
Tästä ei järjestetä palaveria.
Kissat oli jätetty möksään, mikä oli tässä tapauksessa poikkeuksellisen onnistunu päätös. Pirppu’u olis nähny ensimmäisen kiiltävän hipun, suorittanu sille salamannopean haltuunoton ja kadonnu aarteen kanssa lähimpään paikkaan, josta ihmiskäsi ei yllä sitä hakemaan. Sen jälkeen kyse olis tietenkin ollu virallisesta laadunvalvonnasta eikä varastamisesta.
Norris taas olis todennäköisesti istunu sivummalla suolapatsaana ja näyttäny siltä, ettei tunne Pirppu’uta, meitä eikä koko Tankavaaraa. Jos paikalle olis tullu vartija kysymään kadonneesta kullasta, Norris olis ollut valmis todistamaan, ettei ole koskaan elämässään nähny yhtäkään kissaa.
Mää jatkoin valvontaa. Vaskoolit pyöri, sora väheni ja jokainen jäljelle jääny tumma murunen tutkittiin sillä tarkkuudella, että olis luullu ihmiskunnan tulevaisuuden riippuvan siitä. Kultaa löytyessä mittakaava muuttui välittömästi. Millimetrin kokoinen hippu saattoi aiheuttaa enemmän innostusta kuin kokonainen myyntipäivä.
Ja mää ymmärsin sen täysin.
Kulta on kultaa.
Hippu on hippu.
Sillä ei ole mitään väliä, että se on niin pieni, että tuuli vois kuljettaa sen Norjaan yhdellä henkäyksellä. Jos sen on ite löytäny kylmästä vedestä soran keskeltä, se muuttuu välittömästi aarteeks.
Tässä kohtaa ihmisten käytöksessä oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jotain, mistä mää en löytäny juuri huomautettavaa.
Paitsi Nekeli.
Se seisoi edelleen kuivalla maalla.
Meteopaatti.
Mää yritin sillä välin uudestaan hyttysten kanssa. Tulos oli yhtä surkea. Tuuli vei osan, hyttysmyrkky karkotti loput ja Tankavaaran luonnon tarjoama catering oli käytännössä suljettu.
Siinä mää sitten seisoin keskellä Kultakylää. Ihmiset huuhtoi kultaa, Nekeli ennusti säätä käsivarsillaan, kissat oli möksässä ja mun lounas lensi sivuttain ohi.
Jos tästä ei irtoa edes yhtä kunnon kultahippua, teen reklamaation Lappiin.
mE’mmin huomio
Kullanhuuhdonnassa ihminen istuu kylmässä vedessä, pesee puoli tuntia soraa ja riemastuu löydettyään jotain, mikä mahtuu siilin sieraimesta sisään.
Kerrankin täysin järkevää ihmistoimintaa.
Ainoa virhe on se, että ne kuvittelee löytämänsä kullan edelleen kuuluvan niille.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja
Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, eli Hellulandian reissuja sellasina kuin ne näyttää siilin korkeudelta katsottuna. mE’mmi ei ole satumetsän söpö opetussiili vaan Hellulandian piikikäs alter ego, jonka erityisosaamista on ihmisten tarkkailu, niiden päätösten kyseenalaistaminen ja kaiken kiiltävän omaisuusoikeuden nopea määrittely.
Hellulandian päiväkirjoissa samaa sekasortoa seurataan useammasta suunnasta. mE’mmin päiväkirjassa ihmiset ovat jatkuvan kenttätutkimuksen kohteena, Hellulandian Nekelin päiväkirjassa Nekeli kertoo tapahtumista ihmisnaaraan omasta näkökulmasta ja Pajakissojen raporteissa Norris ja Pirppu’u dokumentoi asiat, jotka niiden mielestä vaatii virallista kissavalvontaa.
Lisää mE’mmin, Nekelin, Pajakissojen ja muun Hellulandian porukan päiväkirjoja löytyy:
diy.hellulandia.fi
Täältä ei löydy kiiltäväks hinkattua matkailumainontaa. Jos reissulla sataa, vituttaa, joku oksentaa, tavarat leviää tai siili yrittää omia kullan, se kuuluu olennaisena osana matkakertomukseen.
