Tekoälykuvien tekeminen on helppoo. Onko onko?
Tekoälykuvien tekeminen on helppoa. Vai onko?
Netis on helppo olla asiantuntija. Näkee tekoälyllä tehdyn kuvan, vetää sieraimiin vähän ylimäärästä ilmaa ja kirjottaa: ”AI-roskaa.” Valmis. Päivän kulttuuriteko suoritettu ja voi mennä takas selaamaan videoita, joissa joku pesee mattoo painepesurilla.
Ja joo, tekoälykuvan tekeminen on helppoo. Kirjotat jotain, painat nappii ja sieltä tulee kuva. Samal logiikal ruuanlaittoki on helppoo: tavaraa kattilaan ja levy päälle. Lopputulos voi olla stroganoffi tai ruskee vesi, mut ruokaa on tehty.
Hellulandian kans ongelma ei oo saada tekoälyä tekemään hienoo kuvaa. Kyllä se tekee. Ongelma on saada se tekemään se vitun kuva, jota pyytää, eikä koneen omaa sunnuntaiaamun kuumeunta, jossa meidän kissat on vaihtanu rotuu, talo remontoitu ja mE’mmi ostanu ihmisen sääret.
Yhden kuvan saa helposti. Kokonainen maailma on eri homma.
Hellulandiassa samat hahmot kulkee mukana kuvasta toiseen ja vuodesta toiseen. mE’mmi ei vaihda joka tiistai ruumiinrakennetta, Pirppu’u ei herää keskiviikkona raidallisena maatiaiskissana eikä Norris muutu viikonlopuks persialaiseks. Meidän keittiökään ei vaihda sisustustyyliä sen mukaan, mitä tekoäly sattuu sillä hetkellä pitämään kodikkaana.
Hellulandian kuvat alkaa lähes aina oikeista valokuvista. Jos kuvassa tarvitaan Pirppu’u, koneelle näytetään Pirppu’u. Jos tarvitaan Norris, näytetään Norris. Jos tapahtumapaikkana on keittiö, pesuhuone, työhuone tai paja, niistäkin löytyy oikeat referenssikuvat. Koneen ei siis edes pitäis joutua arvaamaan, miltä paikka tai hahmo näyttää.
Sen päälle tulee hahmojen ja paikkojen omat master-ohjeet. Niissä määritellään ulkonäköä, anatomiaa, värejä, materiaaleja, luonnetta ja niitä pieniä yksityiskohtia, joiden takia Pirppu’u näyttää Pirppu’ulta eikä joltain internetin geneeriseltä mustalta kissalta.
Niitä ohjeita ei muuten jaeta täällä kopioitavaks. Ei äippäsiilikään poikasiaan naapurin pesään vieny ja sanonu, että ottakaa tosta valmis konsepti. Jos haluut rakentaa oman maailman, rakenna. Se on muuten helvetisti kiinnostavampaa kuin jonkun toisen kopioiminen.
Pirppu’u ei ole vain ”musta kissa”
Pirppu’u on hyvin tumma ruskeanmusta, sileäkarvanen, kapeakasvosempi ja pitkäraajasempi kissa, jolla on omat tunnistettavat piirteensä ja semmonen olemus, että se on jo ovella ennen ku muut on löytäny kenkänsä.
Norris taas on iso, todella musta ja paksuturkkinen mötkäle. Sillä on leveemmät kasvot, raskas rakenne ja etenemisnopeus, jonka perusteella sille on annettu meidän taloudessa oma biologinen erikoisluokitus: jäätynyt musta etana.
mE’mmin kanssa homma menee vielä tarkemmaks. Se on eurooppalainen siili, joten sillä kuuluu olla eurooppalaisen siilin ruumis. Lyhyet raajat, oikeet siilin tassut, karvanen naama ja maha sekä piikit siellä, missä siilillä kuuluu olla piikit. Sen päälle tulee mE’mmin oma ulkonäkö, asusteet, värit ja koko Hellulandian visuaalinen maailma.
Hellulandia ei vaihda osoitetta joka kuvassa
Paikkojen kanssa pätee sama sääntö. Meidän keittiö on meidän keittiö, työhuone työhuone ja paja paja. Niissä on omat lattiat, kaapit, ikkunat, huonekalut ja kaiken maailman vuosien aikana kertyneet romppeet, jotka tekee paikasta juuri sen paikan.
Sitten tulee vielä Hellulandian oma visuaalinen kieli. Mustaa, turkoosia, oranssia, vanhaa puuta, metallia, strasseja, kristalleja ja valoa sen verran, ettei lopputulos näytä hammashoitolan odotushuoneelta.
Glitteriäkään ei heitetä kuvan päälle filtteriämpäristä. Sen pitää kuulua materiaaleihin, koruihin, pantoihin, kyltteihin, valoihin ja heijastuksiin.
”Mut tekoälyhän teki sen”
Niin teki. Tekoäly on tässä työssä helvetin hyvä työkalu. Sitä ei piilotella eikä sen ympärille rakenneta mitään mystistä luovuushenkistä seremoniaa.
Kamera on työkalu. Photoshop on työkalu. LibreOffice on työkalu. Tekoäly on työkalu. Harvemmin vasaraakaan näkee yksin rakennustyömaalla laskuttamassa valmiista talosta.
Tekoäly tekee raakaa kuvamateriaalia. Joskus se osuu ensimmäisellä yrityksellä niin lähelle, että alkaa heti epäilyttää. Silloin kuva zoomataan ja etsitään ylimäärästä tassua, kahta häntää, väärää pantaa tai nurkkaan tyhjästä ilmestynyttä huonekalua.
Jos mitään ei löydy, tallennetaan äkkiä ennen ku kone muuttaa mielensä.
Useimmiten ensimmäinen kuva ei kuitenkaan ole valmis.
Ja siitä alkaa se varsinainen työ.
Seuraavaks: mitä helvettiä ennen valmista kuvaa tapahtuu?
Seuraavassa osassa mennään siihen ihan oikeiden kuvien kanssa. Näytän, mitä tapahtuu, kun tekoälylle annetaan kaksi tuttua kissaa, tuttu pesuhuone, tuttu keittiö ja yksinkertanen tilanne.
Pyydettiin kahta kissaa.
Saatiin muun muassa persialainen, raidallinen maatiainen, uus kylpylä, remontoitu keittiö ja myöhemmin mE’mmi, jonka anatomia olis saanu Darwininkin toteamaan, ettei hänellä ole tän asian kanssa mitään tekemistä.
Seuraavaks siis se osuus, jota valmiista kuvasta ei näe: mitä helvettiä tapahtuu ennen ku se yksi onnistunu kuva on valmis.
vitun prosessi:
Miten se yksi vitun kuva sitten oikeesti syntyy?
Valmiista Hellulandian kuvasta on aika mahdoton nähdä, mitä ennen sitä on tapahtunu. näkyy yksi valmis kuva, ei sitä hautausmaata, joka jäi matkalle. Jos hyvin käy, ensimmäinen yritys antaa rungon, jonka kanssa kannattaa jatkaa. Jos ensimmäisen kerran kertoo normaali normaali, mitä kaikkea kone ymmärsi vakavaa. Sitten alkaa työ, joka tulee huomioida taiteellista luomisprosessia ja enemmän sitä, kun yritä neuvoa puhelimessa osallistujaa, joka seisoo väärässä talossa mutta vakuuttaa olevansa ihan oikeessa paikassa.
1. Ensin on oikea kuva, idea tai tilanne
Homma ei yleensä ala tyhjästä ruudusta ja käskystä ”tee jotain hienoo”. Lähtökohtana voi olla oikea valokuva Pirppu'usta, Norriksesta, mE'mmistä, meidän kodista, pajasta, jostain tapahtumasta tai esineestä. Välillä kuvaidea tulee oikeesta tapahtumasta, jostain täysin älyttömästä ajatuksesta, jonka mE'mmi on päättäny toteuttaa, koska kukaan ei ehtiny estää. Referenssikuvan tehtävä on pitää edes toinen jalka todellisuudessa. Tekoäly kun lähtee ilman valvontaa omille teilleen nopeemmin kuin mE'mmi avoimesta portista.
2. Sitten kaivetaan esiin kaikki se, minkä koneen pitäis jo tietää
Hellulandian hahmoilla on omat pysyvät tunnusmerkkinsä ja maailmalla omat sääntönsä. Kissojen pitää näyttää kuin samoilta kissoilta ennenkin, me'mmin pitää pysyä siilinä ja paikkojen samoina paikkoina. Tätä varten on rakennettu master-ohjeita, referenssejä ja muuta materiaalia niin paljon, ettei koko paskaa todellakaan kirjoiteta jokaiseen kuvapyyntöön sopivasti. Eikä nämä tarkkoja ohjeita tästä käännöksestä. Ne on vähän kuin äippäsiilin pesän rakennusohje: ulkopuolinen näkee risukasan, mutta tekijä tietää tasan tarkkaan, mikä lehti kuuluu mihinkin.
3. Ensimmäinen generointi: katotaan mitä helvettiä tällä kertaa tapahtui
Sitten tehdään ensimmäinen kuva. Tässä tulee ei kärsi vielä rakastua mihinkään, koska joku huomaa, että Norris on laiha, Pirppu'u pörrönen, mE'mmillä on ihmisen polvet tai keittiöön ilmestynyt neljäs ikkuna. Ensimmäisestä versiosta tarkastetaan isot: onko tarina oikein, ovatko hahmot oikeat, ovatko ne oikeissa paikoissa ja ensin näyttää ympäristön edes siltä paikalta, jossa tapahtuman asiat pitää olla. Jos vastaus kolmeen ensimmäiseen kysymykseen on ei, glitterin sävyä on aivan turha alkaa nyppiä. Äippäsiilikään ei koristele pesää ennen ku on varmistanut, ettei koko helvetin rakennelma ole ojassa.
4. Korjataan yksi asia ja uutta uutta ongelmaa
Jos kuvassa on hyvä runko, alkaa korjauskierros. Tässä koneelle kerrotaan, mikä meni arvoltaan ja mitä pitää pitää. Tavoite kuulostaa yksinkertaselta: korjaa Pirppu'un kasvot mutta älä muuta mitään muuta. Käytännössä tekoäly korjata kasvot, muut samalla Norriksen turkin, siirrä uuni ja kasvattaa pöydälle kukkaruukun. Tämä on se kuuluisa tekoälyn ilmainen kylkiäinen: pyysit yhtä korjausta ja sait kolme ylläriä. Vähän ku veis auton öljynvaihtoon ja hakis sen takas uusilla verhoilla ja ilman takapuskuria.
5. Anatomiatarkastus, eli montako vittua niitä tassuja nyt on?
Kun hahmot alkavat näyttää oikeilta, tarkastetaan ruumiinosat. Kissoilla neljä jalkaa, yksi häntä ja normaalit tassut. Siilillä siilin ruumis, lyhyet raajat ja piikit siellä missä luonto ne laittoi. Tää kuulostaa semmoselta asialta, jota ei vuonna 2026 tarvitsis erikseen mainita, mutta voi kuulkaa kyllä tarvitsee. Tekoäly hoitou eläinten raajamäärään välillä ehdotuksena. mE'mmi on uransa aikana sai sellasia käsi-, jalka- ja tassuratkaisuja, että jos evoluutio oikein toimii sillä vauhdilla, meillä olis Aurajoen rannassa jo kokonaan uusi lahko nisäkkäitä.
6. Sitten ympäristö syyniin
Seuraavaks katotaan talo. Ovatko siniset keittiönkaapit edelleen siniset? Onko lattia oikea? Ovatko ikkunat, ovet ja tärkeät huonekalut siellä missä pitää? Jos kuvassa ollaan pajalla, näyttääkö se pajalta eikä Brooklynin hipsterikahvilalta? Tekoäly rakastaa kuuluu aukkoja omilla ideoillaan, mikä olis hieno ominaisuus, jos mää olisin pyytäny sisustussuunnittelijaa. En pyytäny. Jos kuvassa pitää näkyä meidän visakoivulipasta, en kaipaa tilalle rustiikkista senkkiä, vaikka kone olis siitä kuinka suurta.
7. Nyt vasta tehdään niistä Hellulandia
Kun hahmot, anatomia, tapahtuma ja paikka ovat kunnossa, päästään siihen hauskaan osaan. Valo, turkoosi, musta, oranssi, vanha puu, metalli, strassit, kristallit ja se täysin tarpeeton mutta välttämätön määrä kimallusta. Hellulandian glitterissä on oma logiikkansa: sen pitää näkyvän materiaalin ja valoon, eikä sellaiseen kuin joku olis avannu kännykästä ”Sparkle 100 %” -filtterin. me'mmin tässä kohtaa sana ”tarpeeksi” on tarvittava loukkaus. Äippäsiili taas tietää, että jos poikanen näkyy avaruuteen asti, sille on turha enää sanoa mitään.
8. Tekstit ovat ihan oma helvettinsä
Jos kuvaan tulee tekstiä, alkaa seuraava kierros. Tekoäly osaa tehdä kyltin, joka näyttää aivan helvetin hyvää, ja kirjoittaa samaan aikaan kieltä, jota ei ole puhuttu tällä planeetalla koskaan. Yksi kirjain merkitsee, sana puoliksi, ylimääränen piste tai kokonaan uusi sana keskelle lausetta. Joskus tekstit tehdään suoraan kuvaan, joskus ei korjataan jälkikäteen muilla ohjelmia. Mitä tärkeempi teksti on, sitä luotaan, että kone saa sen pitää ensimmäisellä kerralla oikein. Gen X oppi jo aikana, ei tietokone luoteta ennen ku paperi tulee tulostaa, ja näköjään tästä opista ei pelasta mihinkään.
9. Sitten kuva ulos generaattorista ja käsityöt alkaa
Kun generointi ei enää paranna vaan alkaa rikkoa sitä, lopettaa ajoissa. Se on muuten taito sekin. Täydellistä versiota voi jahdata niin kauan, että kuudestoista kuva on huonompi kuin neljäs ja oma verenpainen paine paineria. Riinttävä hyvä runko tulee ulos ja loput tehdään Photoshopilla, PhotoRoomilla tai millä työkalulla kyseinen vika järkevimmin korjaantuu. Siivotaan ylimääräset roskat, korjataan värejä, tekstijä ja rajauksia, tehdään eri käyttökoot ja tarkastetaan vielä kerran, ei nurkassa kasvaa kissasta ylimäärästä häntä.
10. Lopuks tehdään se kaikkein vaikein päätös: nyt se on valmis
Jossain kohtaa kuva pitää päästää käsistä. Tätä vaihetta tekoäly ei tee mun puolesta. Se ei tiedä, mikä Hellulandiassa on oikein, mikävä, mikä hyvä hyvä ja mikä sellanen virhe, jonka kanssa suostu elämään. Sen voi opettaa tunnistamaan määräyksiä, sille voi näyttää referenssejä ja sitä voi komentaa maailman tappiin, mutta lopullinen silmä on edelleen ihmisellä. Äippäsiili vilkaisee, me'mmi vaatii vielä vähän glitteriä ja mää zoomaan kuvan kerran liian monta läpi.
Sitten tallennetaan. Tehdään tulosversio, someversio, ehkä painoversio ja mitä sitä kuvaa varten nyt tarvittiin. Julki lähtee yksi valmis kuva. Katsoja näkee sen mieltä ei näe ensimmäistä versiota, väärää kissaa, kadonnutta ovea, kuutta tassua, korjauskierrosta eikä sitä kohtaa, jossa mää olin valmis lähettämään koko tekoälyn Aurajokeen.
Ja siks kun joku sanoo, että tekoälykuva syntyy nappia, vastaus on tavallaan kyllä. Nappia painetaan. Itse asiassa painetaan välillä niin vitun monta kertaa, että siitäkin tulee jo käsityötä.
Mikä helvetti sitten edes on tekoälyä?
Jos kone korjata kirjoitusvirheen, kuka pitää?
Mää puhun tämän tekstin koneelle. Kone muuttaa puheen kirjaimiksi. Tekstinkäsittely tarkkailu, että sana meni päin persettä ja ehdottaa toista. Sitten joku ohjelma korjaa välimerkin, toinen huomauttaa kieliopista ja kolmas ehdottaa, että lauseesta sai selvemmän. Missä kohtaa tässä tuli tekoälyllä tehtyä tekstiä? Oliko se jo siinä, kun puhe muuttui automaattisesti kirjaimiksi? Vai vasta kun kone alkoi pääteellä, mitä mää tarkoitin? Entä jos se korjaa vain yhden väärän sanan? Entä kymmenen? Entä jos pyydän sitä järjestämään mun oman sekavan sanelun luettavaan järjestykseen muuttamatta ajatusta?
Jos mää sanon: ”Älä saatana muuta mitä mää sanon, korjaa vaan tää sotku luettavaksi”, niin ajatus on edelleen mun. Kone teki tekstille työtä. Aivan kuten oluku on tehnyt vuosikymmenia, aivan yhtä hyvin se on parempi arvaamaan, mitä se käyttäjä hyvässöttää. Jos tämä joku ilmoittaa, että teksti on ”tekoälyn kirjoittama”, niin samalla logiikalla jälkeen Wordin 90-luvulla puolet maailman kirjeistä, koska se veti punaisen viivan kirjoitetun sanan alle.
Automaatiota on käytetty kauan ennen kuin siitä tuli pelottava sana
Me ollaan hyväksytty koneen apu niin kuin sitä ei tekoälyks. Automaattinen tavutus oli ihan hyvä. Oikoluku oli kätevä. Ennakoiva tekstinsyöttö oli välillä perseestä, mutta sitä oli silti. Roskapostisuodatin sai aivan rauhassa päätellä, mikä viesti kuuluu roskiin. Haku sai arvailla, mitä ihminen oikeesti etsii, vaikka tämä on kolme sanaa tarvittavaa. Navigaattori sai laskea reitin, kamera tarkentaa kasvuhin ja huoltamiseen, miten kuvaa sen jälkeen kun laukaisinta painetaan.
Sitten samoista asioista tuli parempia ja joku löi kylkeen kirjaimet AI. Nyt yhtäkkiä pitäis, missä kulkee moraalinen valtakunnanraja. Äippäsiili kattois tätä keskustelua hetken ja toteais, että ennenkin kuonoa käytettiin ruuan etsimiseen, vaikka kukaan ei kutsunu sitä biologiseksi hajuanalytiikaksi.
Entäs valokuva? Onko se enää ”aito”, jos kamera teki sille jotain?
Tää menee vielä hauskemmaks kuvien kanssa. Otat puhelimella kuvan ja kuvittelet ottaneesi valokuvan. Samaan aikaan puhelin on voinu tarkentaa automaattisesti, tunnistaa kasvot, yhdistän valokohinaa, vähentääksesi valokohinaa, yksityiskohtia, terävärejä, nostaa varjoja ja estää taivasta palamasta puhki. Sinä painoit nappia. Kone teki helvetillisen määrän laskentaa, jotta lopputulos näyttää siltä miltä kuvitte näyttää näyttäneen.
Onko se tekoälykuva? Tavallisen ihmisen määrittäminen. Katso valokuvassa. Mutta jos samasta kuvasta keskusteluään keskustelumaan keskustelumaan roskis taustalta, muuttuukin. Entä automaattinen punasilmäisyyden poisto? Ihan sallittua. Kohinanpoisto? Tietysti. Automaattinen terävöitys? Ei totta kai. Epätarkan kuvan parantaminen? Hetkinen, paljonko parannettiin? Taivaan automaattinen korjaaminen? Nyt joku alkaa jo kaivaa moraalipilliä taskusta.
Raja ei ole ominaisuus niin siisti kuin keskustelu antaa ymmärtää. Se on pitkä liukuma. Toisessa päässä kone korjaa pikseliä.
Toisessa päässä kone rakentaa kokonaan uuden kuvan. siinä välissä on aivan helvetisti harmaata aluetta.
”Mutta tekoäly keksi sen.” Niin. Mitä se sitten tarkoittaa?
Tässä tullaan kuuluu, missä menossa ihmisen päässä tekoäly helposti muuttua pieneksi näkyväksi taiteilijaksi. Sille sanotaan jotain ja sitten ”se keksii”. Mutta kone ei istu työpäivän jälkeen terassilla kahvikupin kanssa miettimässä, että jumalauta kun mulla oli hieno idea Pirppu'usta. Sillä ei ole Pirppu'uta. Ei taloa. Ei muistoa siitä, mitä eilen tapahtui, samalla tavalla kuin ihmisellä. Ei sitä vituta vääränvärinen kaappi siksi, että se on kattonu sitä samaa kaappia kaksikymmentä vuotta.
Se käsittelee sille annettua tietoa ja tuottaa sen perusteella tuloksen. Tulos voi olla vahva, paska, nerokkaan näkönen tai täysin käsittämätön. Mutta tarkoitus tulee edelleen jostain. Kun mää haluan kuvan, jossa Pirppu'u tekee aasialaisessa tietystä älykkäässä, se syy ei synny generaattorissa. Se tuli oikeesta kissasta, oikeesta tapahtumasta ja siitä, mitä mää päätin siitä kertoa.
Työkalu voi tehdä paljon eikä silti tiedä, mitä ollaan tekemässä
Tää on ehkä koko jutun kiinnostavin kohta. Tekoäly voi auttaa paremmin kuin mää osaisin sen itse maalata. Se voi järjestellä mun sanelun nopeemmin kuin mää ehtisin naputtaa sen puhtaaks. Se voi löytää kirjoitusvirheitä, ehdottaa rakennetta, poista kuvasta ylimäärästän tai rakentaa taustan, jota ei koskaan kuvattu. Se voi olla ongelmassa työvaiheessa aivan saatanan paljon paljon tehokkaampi.
Mutta se ei tiedä, miksi koko homma tehdään. Se ei tiedä, miksi juuri tuo virhe hahmossa vituttaa, ellei sille kerrota. Se ei tiedä, miksi yksi lause kuulostaa mE'mmiltä ja toinen joltain vakuutusyhtiön asiakastiedotteelta. Se ei tiedä, miksi oikein kaunis kuva voi olla Hellulandiaan täysin väärä ja vähän vino, röyhkee ja ylilyöty kuva juuri oikea. siinä kohtaa työkalun ja tekijän ero alkaa näkyä.
Paljonko kone saa auttaa kuin työ ei muka enää ole sun?
siinäpä hyvä kysymys. Jos kaivinkone kaivaa talon perustukset, rakensiko kaivinkone talon? Jos ompelukone tekee tuhat tikkiä minuutissa, tekikö ompelukone takin? Jos kamera mittaa valon, tarkentaa ja käsittelee kuvan, tekikö kamera valokuvan? Jos Photoshop automaattinen poistaa kuvasta sähköjohdon toiminnolla, tekikö Photoshop kuvan? Jos tekstinkäsittely korjaa mun sanelusta kirjoitusvirheitä, pakkaako se ajatuksen?
Työkalun tehokkuus ei itsessään ratkaise tekijyyttä. Muuten meidän pitäis alkaa antaa Makitalle nimikrediittejä keittiöremonteista.
Mut tässä kohtaa ei kärsi syyttää itseään
Toinen ääripää on yhtä typerä. Jos kirjoittaa koneelle kaksi lausetta, ottaa ensin tuloksen ja löytää sen sellasenaan, niin ei tarvitse rakentaa tarinaa seitsemän vuoden taiteellisesta prosessista. Kone teki paljon osan konkreettisesta tuotantotyöstä. Sen voi sanoa ääneen ilman että kukaan kuolee. Samoin jos kokonainen teksti syntyy pyynnöllä ”minä blogikirjoitus tällä juuri X” eikä ihminen muuta, tekoälyn osuus on aika helvetin paljon suurempi kuin silloin, kun kone siistii ihmisen oman sanelun.
Kaikki tekoälyn käyttö ei ole sama asia. siinä on ero, käyttääkö konetta oikolukijana, kuvankorjaajana, luonnostelijana, ideakaverina, generaattorina vai koko työn tekijänä. Siksi pelkkä kysymys ”onko tässä käytetty tekoälyä?” kertoo aika vähän. Kiinnostavampi kysymys on: mitä sillä tehtiin?
Ehkä koko sana on jo liian iso säkki
”Tekoäly” alkaa olla sana, johon tungetaan niin paljon erilaisia asioita, ei säkin suu meinaa enää mennä kiinni. Puheentunnistus, tekstin ennustaminen, automaattinen kääntäminen, kuvien tunnistus, kohinanpoisto, generatiivinen kuvanluonti, tekstin kirjoittaminen, hakujen järjestäminen ja tie mikä muu kulkee samassa keskustelussa tekoälyn nimellä. Tavalliselle käyttäjälle ei näkyvät samalta: painetaan nappia ja kone tekee jotain fiksua. Teknisesti heidän toimintatavat ja ihmisen osuus voi olla aivan eri maailmoista.
Ehkä siksi mua kiinnostaa se, saako johonkin lätkästä leiman AI vai EI AI . Kiinnostampaa on tietää, mistä ideasta tuli, mitä teki, mitä kone teki, mitä voikäsivampaa, mitä se hylly kuka päätti, milloin työ on valmis.
Koska automaattisuus ei alkanu eilen
Ihminen on rakentanu koneita työnsä helpommin niin kauan kuin se on kyllästyny-samaa asian käsin. Laskutikku, kirjoituskone, kopiokone, laskin, automaattitarkennus, tekstinkäsittely, kuvankäsittely, navigaattori ja nyt tekoäly. maksaa joku on epäilly, että nämä ihmiset lakkaa osaamasta ajatella. Välillä siinä on ollut ihan aiheellinenkin pelko. Työkalu voi tehdä ihmisestä tehokkaamman, mutta sillä voi myös ulkoistaa oman ajattelunsa niin perusteellisesti, ettei jäljelle jää paljon muuta kuin Julkaise-napin painaminen.
ehkä raja kulkee siinä. Ei siinä, tekikö kone jotain automaattisesti, vaan siinä, oliko ihmisellä vielä jotain sanottavaa.
Mää voin sanella ajatuksen. Kone saa litteroida sen. Se saa korjapisteet, jos se kerran osaa. Se saa kirjoitusvirheen, kuvan tarkkuutta, poista taustalta roskiksen ja tehdä mE'mmille taivaan, jota en olis ite osannu maalata. Mutta jos lopputuloksessa ei enää ole mun ajatusta, mun vali mun ajatusta ei syytä, miksi koko työ tehtiin, niin sitten saat nyt kysyä, kuka tässä oikeestaan teki ja mitä.
Äippäsiili tuskin käyttäis sanaa tekoäly. Se käytä, mikä toimii, jos siitä oli sitä hyötyä, ja puris sitä mikä ei toimi. me'm kaiken käyttöön, jos sillä voi automaatilla taas yhtäkin turhan työvaiheen, ja väittäis sen jälkeen tehneensä ite.
Ja siinä taitaa muuten olla koko ihmiskunnan teknologinen historia aika nätisti paketissa.