KARTTAKIRJA, KOLME POIKASTA JA JOTAKIN MIKÄ EI JÄTTÄNYT RAUHAAN
Elokuun alku tuli Aurajoen varteen hiljaa. Kukaan ei tullut ilmoittamaan asiasta. Ei tullut torvisoittokuntaa, ei tullut kylttiä pellon reunaan eikä tullut mitään muutakaan. Kesä vain alkoi kulua. Sen huomasi öistä ensimmäisenä. Pimeys saapui vähän aikaisemmin kuin viikko sitten. Ilmassa oli vähän enemmän kosteutta kuin juhannuksena. Heinät näyttivät edelleen vahvoilta, mutta niiden kasvussa oli jotakin väsynyttä. Aurajoki virtasi tutulla paikallaan, mutta sen ympärillä maailma valmistautui johonkin, vaikka suurin osa eläimistä ei sitä vielä ymmärtänyt.
Kivikasan alla elämä jatkui omalla painollaan. Poikaset olivat kasvaneet kunnolla siilin näköisiksi. Ne eivät enää muistuttaneet vaaleanpunaisia ryppynahkoja, vaan pieniä siilejä, joilla oli omat luonteensa, omat päähänpinttymänsä ja aivan liian vähän kokemusta siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Suurin poikanen söi edelleen kaiken minkä ehti. Keskimmäinen etsi aktiivisesti ongelmia ja löysi niitä lähes joka yö. Pienin puolestaan tarkkaili maailmaa samalla tavalla kuin sen emo oli tehnyt aikanaan. Se pysähtyi kuuntelemaan ääniä, haistelemaan outoja hajuja ja tutkimaan esineitä, joiden olemassaolo ei kiinnostanut ketään muuta.
Nuori naaras katseli jälkikasvuaan välillä hieman huolestuneena. Ei siksi että ne olisivat olleet heikkoja. Päinvastoin. Ne olivat terveitä, äänekkäitä ja täynnä energiaa. Huolestuttavaa oli lähinnä se, että jokaisessa niistä näkyi merkkejä omasta tahdosta. Siinä ei yleensä seurannut mitään hyvää. Luonto piti yksinkertaisista eläimistä. Maailma puolestaan rankaisi uteliaita. Nuori naaras tiesi sen jo omasta kokemuksestaan, ja välillä se katseli sitä hiljaisinta poikasta sillä tavalla kuin vanha rekkakuski katsoo moottorista kuuluvaa uutta ääntä. Ei vielä hätää, mutta ei tuo helvetti mitään hyvääkään lupaa.
Äitiydestä oli tullut tuttua. Ei helpompaa, mutta tuttua. Se tiesi jo valmiiksi milloin joku poikasista oli tekemässä jotakin typerää. Se tunnisti äänestä milloin keskimmäinen oli jumissa jossakin. Se tunnisti hajusta milloin suurin oli löytänyt jotakin syötävää. Ja se tunnisti hiljaisuudesta milloin pienin oli löytänyt jotakin mielenkiintoista. Hiljaisuus oli usein kaikkein epäilyttävin ääni koko pesässä, koska yleensä se tarkoitti, että joku ajatteli jotakin. Ajattelu taas oli sellainen harrastus, josta seurasi ennemmin tai myöhemmin ylimääräistä työtä.
Eräänä yönä nuori naaras lähti taas ruokareissulle aidatun pihan reunalle. Musta moottoripyörä oli poissa. Peräkärry oli poissa. Ihmiset olivat lähteneet johonkin omille reissuilleen. Piha oli autio, mutta autiot paikat ovat usein kaikkein kiinnostavimpia. Niihin jää jälkiä. Niihin jää hajuja. Niihin jää tavaraa, jota kukaan ei enää kaipaa. Ihmiset ovat siinä suhteessa kummallista porukkaa. Ne kantavat tavaraa ympäri maata vuosikausia ja unohtavat sitten kaikkein kiinnostavimmat kapistukset ensimmäiseen sopivaan nurkkaan.
Vanhan rakennuksen takana lojui romukasaa, jota sade, aurinko ja vuodet olivat hakanneet yhtä armottomasti kuin elämä yleensäkin hakkaa kaikkea mikä jää paikalleen liian pitkäksi aikaa. Nuori naaras tonki kasaa toiveikkaasti. Se löysi ruostuneen pultin. Se löysi rikkinäisen muovinpalan. Se löysi puoliksi maahan painuneen metallikoukun. Sitten se löysi jotakin muuta.
Karttakirjan.
Se makasi puoliksi lahojen lautojen alla, vinossa ja kosteana. Sivut olivat turvonneet. Kulmat olivat käpristyneet. Koko esine näytti siltä kuin joku olisi unohtanut sen vuosia sitten eikä olisi enää koskaan tullut hakemaan takaisin. Nuori naaras työnsi kuononsa sen väliin ja jäi tutkimaan sitä pitkäksi aikaa. Paperille oli vedetty viivoja. Viivojen ympärillä oli merkkejä. Merkkien ympärillä oli lisää viivoja. Se ei ymmärtänyt niistä mitään, mutta jokin koko esineessä tuntui oudolta. Karttakirja ei haissut tältä paikalta. Se haistoi sateelta, pölyltä, bensalta, vanhalta paperilta ja pitkiltä matkoilta. Nuori naaras ei osannut selittää sitä paremmin. Se vain tiesi, että kirja oli ollut joskus muualla. Kaukana. Simmottosissa paikoissa, joissa ei ollut tätä jokea, tätä kivikasaa eikä tätä samaa vanhaa peltomaisemaa.
Se jäi tuijottamaan sivuja pitkäksi aikaa. Kuu nousi korkeammalle. Aurajoki kohisi kaukana pimeydessä. Jossakin ratapenkalla kolahti vaunu. Kaikki ympärillä jatkoi normaalia elämäänsä, mutta nuori naaras ei saanut kirjaa mielestään. Viivat näyttivät menevän jonnekin. Kauas. Paljon kauemmas kuin yksikään paikka, jossa se oli koskaan käynyt. Silleen alkavat yleensä kaikki huonot ideat. Ensin löytyy jotakin kiinnostavaa. Sitten sitä miettii vähän liikaa. Ja lopulta huomaa kävelevänsä kohti ongelmaa aivan omasta tahdostaan.
Karttakirjan jälkeen se hiljaisin poikanen alkoi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Ei siksi että se olisi ollut hankalin. Päinvastoin. Se oli usein helpoin. Juuri se teki siitä epäilyttävän. Eräänä iltana nuori naaras huomasi poikasen istuvan pesän suulla katsomassa ilta-auringon viimeisiä valoja. Muut kaksi painivat keskenään kuin pienet sekopäät, mutta tämä yksi vain katseli maailmaa.
Elokuun alku tuli Aurajoen varteen hiljaa. Kukaan ei tullut ilmoittamaan asiasta. Ei tullut torvisoittokuntaa, ei tullut kylttiä pellon reunaan eikä tullut mitään muutakaan. Kesä vain alkoi kulua. Sen huomasi öistä ensimmäisenä. Pimeys saapui vähän aikaisemmin kuin viikko sitten. Ilmassa oli vähän enemmän kosteutta kuin juhannuksena. Heinät näyttivät edelleen vahvoilta, mutta niiden kasvussa oli jotakin väsynyttä. Aurajoki virtasi tutulla paikallaan, mutta sen ympärillä maailma valmistautui johonkin, vaikka suurin osa eläimistä ei sitä vielä ymmärtänyt.
Kivikasan alla elämä jatkui omalla painollaan. Poikaset olivat kasvaneet kunnolla siilin näköisiksi. Ne eivät enää muistuttaneet vaaleanpunaisia ryppynahkoja, vaan pieniä siilejä, joilla oli omat luonteensa, omat päähänpinttymänsä ja aivan liian vähän kokemusta siitä, mikä kaikki voi mennä pieleen. Suurin poikanen söi edelleen kaiken minkä ehti. Keskimmäinen etsi aktiivisesti ongelmia ja löysi niitä lähes joka yö. Pienin puolestaan tarkkaili maailmaa samalla tavalla kuin sen emo oli tehnyt aikanaan. Se pysähtyi kuuntelemaan ääniä, haistelemaan outoja hajuja ja tutkimaan esineitä, joiden olemassaolo ei kiinnostanut ketään muuta.
Nuori naaras katseli jälkikasvuaan välillä hieman huolestuneena. Ei siksi että ne olisivat olleet heikkoja. Päinvastoin. Ne olivat terveitä, äänekkäitä ja täynnä energiaa. Huolestuttavaa oli lähinnä se, että jokaisessa niistä näkyi merkkejä omasta tahdosta. Siinä ei yleensä seurannut mitään hyvää. Luonto piti yksinkertaisista eläimistä. Maailma puolestaan rankaisi uteliaita. Nuori naaras tiesi sen jo omasta kokemuksestaan, ja välillä se katseli sitä hiljaisinta poikasta sillä tavalla kuin vanha rekkakuski katsoo moottorista kuuluvaa uutta ääntä. Ei vielä hätää, mutta ei tuo helvetti mitään hyvääkään lupaa.
Äitiydestä oli tullut tuttua. Ei helpompaa, mutta tuttua. Se tiesi jo valmiiksi milloin joku poikasista oli tekemässä jotakin typerää. Se tunnisti äänestä milloin keskimmäinen oli jumissa jossakin. Se tunnisti hajusta milloin suurin oli löytänyt jotakin syötävää. Ja se tunnisti hiljaisuudesta milloin pienin oli löytänyt jotakin mielenkiintoista. Hiljaisuus oli usein kaikkein epäilyttävin ääni koko pesässä, koska yleensä se tarkoitti, että joku ajatteli jotakin. Ajattelu taas oli sellainen harrastus, josta seurasi ennemmin tai myöhemmin ylimääräistä työtä.
Eräänä yönä nuori naaras lähti taas ruokareissulle aidatun pihan reunalle. Musta moottoripyörä oli poissa. Peräkärry oli poissa. Ihmiset olivat lähteneet johonkin omille reissuilleen. Piha oli autio, mutta autiot paikat ovat usein kaikkein kiinnostavimpia. Niihin jää jälkiä. Niihin jää hajuja. Niihin jää tavaraa, jota kukaan ei enää kaipaa. Ihmiset ovat siinä suhteessa kummallista porukkaa. Ne kantavat tavaraa ympäri maata vuosikausia ja unohtavat sitten kaikkein kiinnostavimmat kapistukset ensimmäiseen sopivaan nurkkaan.
Vanhan rakennuksen takana lojui romukasaa, jota sade, aurinko ja vuodet olivat hakanneet yhtä armottomasti kuin elämä yleensäkin hakkaa kaikkea mikä jää paikalleen liian pitkäksi aikaa. Nuori naaras tonki kasaa toiveikkaasti. Se löysi ruostuneen pultin. Se löysi rikkinäisen muovinpalan. Se löysi puoliksi maahan painuneen metallikoukun. Sitten se löysi jotakin muuta.
Karttakirjan.
Se makasi puoliksi lahojen lautojen alla, vinossa ja kosteana. Sivut olivat turvonneet. Kulmat olivat käpristyneet. Koko esine näytti siltä kuin joku olisi unohtanut sen vuosia sitten eikä olisi enää koskaan tullut hakemaan takaisin. Nuori naaras työnsi kuononsa sen väliin ja jäi tutkimaan sitä pitkäksi aikaa. Paperille oli vedetty viivoja. Viivojen ympärillä oli merkkejä. Merkkien ympärillä oli lisää viivoja. Se ei ymmärtänyt niistä mitään, mutta jokin koko esineessä tuntui oudolta. Karttakirja ei haissut tältä paikalta. Se haistoi sateelta, pölyltä, bensalta, vanhalta paperilta ja pitkiltä matkoilta. Nuori naaras ei osannut selittää sitä paremmin. Se vain tiesi, että kirja oli ollut joskus muualla. Kaukana. Simmottosissa paikoissa, joissa ei ollut tätä jokea, tätä kivikasaa eikä tätä samaa vanhaa peltomaisemaa.
Se jäi tuijottamaan sivuja pitkäksi aikaa. Kuu nousi korkeammalle. Aurajoki kohisi kaukana pimeydessä. Jossakin ratapenkalla kolahti vaunu. Kaikki ympärillä jatkoi normaalia elämäänsä, mutta nuori naaras ei saanut kirjaa mielestään. Viivat näyttivät menevän jonnekin. Kauas. Paljon kauemmas kuin yksikään paikka, jossa se oli koskaan käynyt. Silleen alkavat yleensä kaikki huonot ideat. Ensin löytyy jotakin kiinnostavaa. Sitten sitä miettii vähän liikaa. Ja lopulta huomaa kävelevänsä kohti ongelmaa aivan omasta tahdostaan.
Karttakirjan jälkeen se hiljaisin poikanen alkoi kiinnittää huomiota entistä enemmän. Ei siksi että se olisi ollut hankalin. Päinvastoin. Se oli usein helpoin. Juuri se teki siitä epäilyttävän. Eräänä iltana nuori naaras huomasi poikasen istuvan pesän suulla katsomassa ilta-auringon viimeisiä valoja. Muut kaksi painivat keskenään kuin pienet sekopäät, mutta tämä yksi vain katseli maailmaa.