TALVIUNI – SE YKSI HELVETIN OUtO UNI
Joulukuu eteni samalla tavalla kuin joulukuut yleensä etenivät. Lunta tuli välillä lisää, välillä vähemmän. Tuuli pyöritteli kinoksia pitkin peltoja ja Aurajoki virtasi mustana niiden keskellä kuin joku vanha salaisuus, jota kukaan ei enää kunnolla muistanut. Poikanen nukkui suurimman osan ajasta, niin kuin siilien kuuluukin. Mutta sen pään sisällä tapahtui välillä kaikenlaista sellaista, mikä ei kuulunut minkään järkevän eläimen talviuneen.
Eräänä pitkänä talviunen pätkänä se päätyi paikkaan, jota ei ollut olemassa missään Aurajoen varressa. Maa oli tehty mudasta, mutta muta kimalsi turkoosina. Taivaalla roikkui valtavia ruusunmarjoja kuin kuut ja ojanpientareilla kasvoi aurinkolaseja. Vanhojen koivujen oksilla istui harakoita, joilla oli nahkatakit päällä, ja jokainen niistä tuijotti poikasta kuin olisi odottanut jotakin.
Poikanen lähti kävelemään pitkin mutaista polkua, koska sitähän se teki aina. Jos jossakin näkyi polku, sitä pitkin mentiin eikä siinä sen kummempia kokoustettu. Jonkin ajan kuluttua vastaan tuli valtava etana, suunnilleen maitolaiturin kokoinen möhkäle, joka seisoi keskellä tietä ja tuijotti takaisin.
"Mihin täst pääsee?"
Etana mietti pitkään.
"Väärään suuntaan."
Poikanen mietti vielä pidempään.
"No voi hiton hitto."
Etana nyökkäsi tyytyväisenä.
"Ensimmäinen oikea vastaus koko yönä."
Sitten koko etana muuttui höyryksi ja katosi.
Uni jatkui sillä tavalla koko ajan. Mikään ei ollut järkevää eikä mikään tuntunut silti väärältä. Yhdessä kohtaa poikanen huomasi seisovansa keskellä valtavaa omenatarhaa, jossa jokaisessa omenassa oli ihmisen kasvot. Ne puhuivat kaikki yhtä aikaa, valittivat säästä, verottajasta, bensan hinnasta ja siitä että elämä oli pilalla. Poikanen kuunteli hetken ja totesi lopulta, että jos tuommoinen on aikuisuutta, niin se kuulostaa aika kököltä touhulta.
Omenat loukkaantuivat niin pahasti, että putosivat puista maahan.
Jossakin vaiheessa vastaan tuli myös valtava valkoinen jänis. Ei mikään söpö satukirjan pupu, vaan semmoinen risainen ja hieman epäilyttävä otus, joka haisi märältä villasukalta ja kiireeltä. Se juoksi pitkin ojia ja hoki koko ajan, että nyt myöhästytään, nyt myöhästytään, nyt myöhästytään.
"Myöhästytään mistä?"
Jänis pysähtyi.
"En mää tiiä."
"Sittehän täs ei oo mitään hätää."
Jänis jäi miettimään asiaa niin pitkäksi aikaa, että poikanen ehti jatkaa matkaansa.
Pesässä oikeassa maailmassa kuului samalla pieni murahdus. Äitisiili nosti päätään ja kuunteli hetken. Ulkona lumi narskui pakkasessa ja ratapenkalta kuului kaukainen kolahdus. Kaikki oli niin kuin pitikin. Silti poikasen pesästä kuului taas mutinaa.
"Peijakas."
Hetken hiljaisuus.
"Saatanan etana."
Äitisiili huokaisi syvään ja painoi päänsä takaisin lehtiin.
Unessa maailma muuttui koko ajan kummallisemmaksi. Lopulta poikanen päätyi suurelle aukiolle, jonka keskellä seisoi musta ovi. Oven takana näkyi vain sumua. Sen ympärillä ei ollut ketään muuta kuin vanha varis, joka näytti siltä kuin olisi nähnyt maailman jokaisen talven.
Varis katsoi poikasta pitkään.
"Sää kysyt liikaa."
Poikanen katsoi takaisin.
"Sää et vastaa tarpeeks."
Varis nauroi käheästi.
"Siit tulee vielä ongelmia."
Poikanen kohautti piikkejään.
"No voihan helvetti."
Varis nauroi vielä enemmän.
Pesän syvimmässä nurkassa nuori siili käänsi kylkeään, tuhisi tyytyväisenä ja päästi ilmoille sellaisen pierun, että kuivat lehdet vähän kahisivat. Sen jälkeen se mutisi vielä jotakin täysin käsittämätöntä, mikä kuulosti puoliksi kirosanalta ja puoliksi ojanpohjasta löydetyltä loitsulta.
Äitisiili ei saanut sanoista selvää. Se tiesi vain yhden asian. Tavalliset siilit eivät nähneet tällaisia unia. Tavalliset siilit eivät puhuneet unissaan. Tavalliset siilit eivät kiroilleet nukkuessaan.
Ja juuri siksi se alkoi vähitellen epäillä, että tästä yhdestä saattaisi vielä tulla yks helvetinmoinen tapaus.
