HUHTIKUUN LOPPU

Aurajoen varressa kevät eteni sillä tavalla kuin kevät yleensä eteni. Päivällä suli. Yöllä jäätyi. Seuraavana päivänä suli uudestaan. Kuraa tuli lisää joka suunnasta. Ojanreunat pehmenivät niin, että jokainen askel upposi vähän. Pellon pinnassa seisoi vettä. Traktoreiden jäljet näyttivät pieniltä joilta. Koko maisema haisi märältä mullalta, vanhalta ruoholta ja siltä kuin maailma olisi ollut juuri heräämässä pitkän krapulan jälkeen.

Nuori naarassiili söi melkein koko ajan. Se oli luonnollista. Talvi oli vienyt painoa ja nyt sitä piti saada takaisin. Kastematoja löytyi taas helposti. Kovakuoriaisia ryömi kivien alla. Yhtenä yönä se löysi etanan niin lihavan, että sitä piti melkein hetki tuijottaa ennen syömistä. Luonto ei antanut mitään ilmaiseksi, mutta keväällä se sentään yritti välillä olla yhteistyöhaluinen.

Eräänä iltana siili kulki aidatun pihan reunalle juuri silloin, kun ihmiset vielä liikkuivat. Se ei yleensä viihtynyt niiden lähellä päiväsaikaan, mutta tällä kertaa jokin kolina kiinnitti huomion. Vanhan rakennuksen vieressä seisoi mies, joka nosteli laatikoita pieneen peräkärryyn. Vieressä lojui nahkatakkeja, kylttejä, kummallisia metalliesineitä ja kaikenlaista rojua, jota siili olisi luultavasti pitänyt aarrekokoelmana.

Mies nosti yhden laatikon väärin.

"Voi saatanan perkele."

Nuori naaras pysähtyi.

Se oli uusi sana.

Perhana oli jo tuttu. Helkutti oli tuttu. Hitto oli tuttu. Mutta tämä oli kokonaan uusi yhdistelmä. Sana kuulosti painavalta. Semmoiselta, jota ei käytetty pikkumurheisiin.

Mies nosti toisen laatikon.

"Ei jumalauta."

Siili jäi kuuntelemaan.

Kolmas laatikko jäi kiinni johonkin.

"Voi vittu."

Joovai.

Ihmisillä näytti olevan aika laaja sanavarasto.

Nuori naaras ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Se näki vain laatikoita, kärryn, nahkatakin ja ihmisen, joka vaikutti yhtä aikaa kiireiseltä ja ärsyyntyneeltä. Lopulta kärry tuli täyteen. Mies paiskasi takaluukun kiinni, pyyhkäisi kuraa kengästään ja katosi rakennuksen taakse. Pihalle jäi vain renkaanjälkiä, muutama pudonnut nippuside ja hiljaisuus.

Siili käveli paikalle tutkimaan jälkiä. Yksi nippuside ei ollut syötävä. Toinenkaan ei ollut. Silti se kantoi toisen pesänsä lähelle myöhempää tutkimusta varten. Silleen se teki kaiken kanssa. Jos joku asia näytti vähänkään kiinnostavalta, sen saattoi yhtä hyvin viedä kotiin. Siinä ei ollut mitään järkeä, mutta ei sitä kukaan ollut koskaan siltä kysynytkään.

Kevät jatkoi etenemistään. Linnut pitivät enemmän ääntä joka yö. Pajut vihersivät. Voikukkien lehdet levittäytyivät ojanreunoille. Ja jossakin jokivarren toisella laidalla ensimmäiset urokset olivat jo haistaneet nuoren naaraan hajun. Ne eivät vielä olleet löytäneet sitä, mutta löytämiseen ei menisi enää kauaa.

Luonto oli heräämässä kunnolla. Se tarkoitti ruokaa, mutaa, lisääntyviä siilejä, loputonta työntekoa ja kaikenlaista muuta hässäkkää. Nuori naaras ei vielä tiennyt sitä, mutta seuraavien viikkojen aikana sen elämästä tulisi huomattavasti äänekkäämpää, tungoksisempaa ja helvetin paljon monimutkaisempaa kuin se olisi itse toivonut.