Vanhan navetan takana lojui ruostunut ämpäri, joka oli ollut siinä niin kauan ettei kukaan enää tiennyt mistä se oli tullut. Jos joku olisi väittänyt sen olleen siinä aina, olisi ollut vaikea todistaa väitettä vääräksi. Ämpäri oli painunut kyljelleen puskaan, ja vuosien aikana sen sisälle oli kertynyt lehtiä, sammalta, kuivaa heinää ja kaikenlaista muuta ryönää, jota tuuli, sade ja välinpitämättömyys kuljettivat paikasta toiseen.
Äiti oli raahannut paikalle vanhan vaaleanpunaisen aamutakin riekaleen, jonka se oli löytänyt läheltä kuivatusojaa. Kankaan alkuperästä ei ollut mitään tietoa, eikä ketään kiinnostanutkaan. Äidin mielestä tärkeintä oli, että se piti tuulta vähän loitommalla ja teki pesästä lämpimämmän. Sellaisista asioista vanhat siilit välittivät paljon enemmän kuin ulkonäöstä.
Aamutakin alla makasi viisi poikasta kylki kyljessä. Ne eivät näyttäneet vielä juuri miltään. Silmät olivat kiinni, korvat rytyssä ja nahka vaaleanpunainen kuin vastakuoritulla makkaralla. Ensimmäiset piikit olivat vasta tulossa, eikä kukaan olisi arvannut niiden muuttuvan joskus oikeiksi siileiksi, jos olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa juuri silloin.
Äiti makasi niiden ympärillä ja kuunteli samalla ulkopuolista maailmaa. Jossain päin jokivartta huusi lokki. Navetan seinässä jokin irtonainen pelti kolisi tuulen mukana. Ratapenkalta kuului kaukainen ääni, joka saattoi olla juna tai sitten ei. Vanha siili ei jäänyt miettimään asiaa. Jos ääni ei tullut pesää kohti, se ei ollut sen ongelma.
Yksi poikasista erottui joukosta niin vähän, ettei sitä olisi huomannut ellei olisi katsonut tarkasti. Kun ilta-aurinko osui ämpärin reunasta sisään oikeasta kulmasta, sen uusissa piikeissä näkyi joskus kummallinen turkoosi häivähdys. Ei mikään ihme eikä mikään taikatemppu. Semmone pieni välähdys vaan, joka näkyi hetken ja katosi saman tien. Äiti huomasi sen muutaman kerran ja unohti asian yhtä nopeasti. Vanhalla siilillä oli elämässään aivan tarpeeksi murheita ilman että se olisi alkanut pohtia yhden poikasen piikkien väriä.
Poikaset söivät, nukkuivat ja kasvoivat. Ne tekivät sitä samaa päivästä toiseen, eikä siinä ollut mitään hienoa tai jännittävää. Maailma oli täynnä eläimiä, jotka yrittivät pysyä hengissä, ja tämä oli vain yksi pesue muiden joukossa. Jos joku olisi silloin tullut sanomaan, että yhdestä noista vaaleanpunaisista rääpäleistä kasvaisi vielä aikamoinen riesa, maailmanmatkaaja ja sellainen kiroilija että sataman jätkätkin nostaisivat kulmiaan, äiti olisi luultavasti käskenyt painua helvettiin ja keskittynyt etsimään lisää kastematoja.
