Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 10

Totuus ei aina pysy samassa pesässä

Poikasten kanssa oppii nopeasti, että totuus on kumma otus. Mää nään omin silmin, mitä tapahtuu, mutta vartin päästä joku kakaroista onnistuu jo sotkemaan koko asian. Yksi kierähtää vahingossa toisen päälle, toinen alkaa huutaa kuin maailma olisi loppumassa ja kolmas näyttää siltä kuin se olisi koko sotkun uhri, vaikka oli itse sen aloittanut. Siinä kohtaa vanha siiliäiti miettii, että jos joskus joku alkaa kirjottaa meidän elämästä, ni toivottavasti se edes haistaa paremmin kuin kuuntelee.

Aamulla se pienin onnistuu taas ryömimään väärään paikkaan. Se on sitkeä kuin takiainen villasukassa. Mää työnnän sitä kuonolla takaisin muiden viereen ja murahdan: "No niin, tutkimusmatkailija… sää et pysy rivissä kahta hengenvetoo pidempään. Mitä helvettii sää oikee kuvittelet löytäväs? Pesän toinen seinä on edelleen siellä samassa paikassa." Se pysähtyy hetkeksi, haukkoo ilmaa pienellä kuonollaan ja alkaa sitten tyytyväisenä imeä maitoa. Puren huultani ja hihitän itsekseni. "Heh… käk… hirvee kiire maailmaa pelastamaan, mut nälkä voittaa joka kerta."

Muutkaan eivät jää toiseksi. Yksi potkii unissaan niin tarmokkaasti, että saa sisaruksensa kierähtämään selälleen. Toinen inisee loukkaantuneena, vaikka ei edes herää kunnolla. "Voi perkele sentään… te saatte aikaseks joukkotappelun unissanikin. Jos sama tahti jatkuu aikuisena, ni Aurajoen varikset joutuu ottamaan pääsylippuja myyntiin." Ajatus huvittaa niin paljon, että hartiat tärähtävät pienestä naurusta. Kyl mää yritän olla arvokas emo, mutta ei näiden kanssa aina onnistu.

Päivän mittaan pesä täyttyy uusista hajuista. Maito, sammal ja lämmin turkki peittävät alleen melkein kaiken muun, kunnes se tuttu vieras tuoksu hiipii jälleen pesän suulle. Märän maan keskeltä nousee öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan haju niin selvästi, että niskapiikit kiristyvät saman tien. "Jaahas… taas sää hiiviskelet. Ootko sää niin saatanan utelias vai eikö sulla oo muutakaan tekemistä?" Murisen hiljaa ulospäin, vaikka tiedän etten saa vastausta. Metsä pysyy hiljaa, mutta hiljaisuus ei enää tunnu tavalliselta. Se tuntuu siltä kuin joku kuuntelisi meitä yhtä tarkasti kuin minä kuuntelen poikasiani.

Illalla käperryn niiden ympärille ja lasken vielä kerran, että kaikki viisi ovat siinä missä pitääkin. Teen sen joka ilta, vaikka tiedän jo ulkoa jokaisen hengityksen ja jokaisen pienen tuhahduksen. "Noni… viis kappaletta. Sama määrä kuin aamulla. Pidetään tää lukema tällasenakin, ni ei tarvii vanhan emon ruveta kiroilemaan sen enempää." Suljen silmäni vasta, kun pesä hiljenee. Totuus pysyy vielä täällä minun kanssani, mutta jokin kertoo, ettei se pysy samassa pesässä ikuisesti.