TOUKOKUU
Kevät tuli Varsinais-Suomeen taas kerran sellaisena kuin se yleensä tuli. Ei kukaan sitä erityisesti odottanut eikä kukaan näyttänyt olevan siihen täysin valmis. Lumi oli hävinnyt pelloilta jo viikkoja aikaisemmin, mutta maa oli edelleen märkä, kylmä ja raskas. Aurajoki kuljetti mukanaan ruskeaa vettä, katkenneita oksia, viime syksyn lehtiä ja kaikenlaista muuta rojua, jota talvi ei ollut saanut upotettua pohjaan asti. Kun tuuli puhalsi jokivarresta päin, se toi mukanaan kosteuden hajun, märän mullan hajun ja sen tutun tunteen, että saappaat tulevat taas uppoamaan mutaan ennen pitkää.
Liedon aseman ympärillä elämä alkoi vähitellen heräillä talven jäljiltä. Traktoreita ilmestyi pelloille heti kun maa vähänkin kantoi. Jossain kolisi peräkärry, jossain käynnistettiin vanha dieselmoottori ja jossain joku kirosi konetta, joka ei talven jälkeen tahtonut toimia niin kuin piti. Ratapenkalla kasvoi vielä viime vuoden kuivunutta heinää, ojat olivat täynnä vettä ja jokaisen rakennuksen ympärillä lojui tavaraa, joka oli tarkoitus siivota pois joskus myöhemmin. Se myöhempi ei yleensä tullut koskaan.
Vanhan navetan takana makasi ruostunut ämpäri, joka oli ollut siinä niin kauan kuin kukaan jaksoi muistaa. Sen kylki oli painunut kasaan yhdestä kohtaa ja pohjaan oli syöpynyt reikiä, joista vesi pääsi valumaan pois. Ämpärin sisälle oli vuosien aikana kertynyt kuivuneita lehtiä, heinää, sammalta, multaa ja kaikkea muuta mitä tuuli, sade ja välinpitämättömyys olivat paikalle kuljettaneet. Ihmisen silmissä se oli romua. Siilin silmissä se oli mahdollinen koti.
Äiti oli löytänyt paikan jo aikaisemmin keväällä. Se oli kiertänyt jokivartta, pellonreunoja, vanhojen rakennusten ympäristöjä ja metsänlaitoja etsimässä paikkaa, jossa poikaset voisivat syntyä rauhassa. Ketut olivat liikkuneet omilla poluillaan. Mäyrän jälkiä löytyi muutamasta paikasta. Yhden konehallin nurkalla haisi minkki niin voimakkaasti, että äiti oli kääntynyt saman tien takaisin. Vanha ämpäri ei ollut erityisen hyvä paikka, mutta kaikki paremmat paikat olivat vielä huonompia.
Toukokuu kului pitkälti samalla tavalla kuin edellisetkin keväät olivat kuluneet. Päivät pitenivät, yöt pysyivät viileinä ja ravintoa alkoi löytyä enemmän. Äiti liikkui enimmäkseen öisin. Se tonki kosteaa maata, etsi kastematoja, söi kovakuoriaisia, toukkia, etanoita ja kaikenlaista muuta mikä ei ehtinyt karkuun. Elämä ei ollut sankaritarina eikä selviytymisohjelma. Se oli syömistä, nukkumista, varomista ja hengissä pysymistä päivästä toiseen.
Toukokuun loppupuolella ämpärissä oli viisi poikasta.
Ne olivat pieniä, sokeita ja avuttomia niin kuin siilinpoikaset yleensä ovat. Vaaleat piikit olivat vasta puhkeamassa ihon läpi, korvat näyttivät ryppyisiltä ja koko pesue muistutti enemmän keskeneräistä työmaata kuin valmiita eläimiä. Ne söivät, nukkuivat ja kitisivät vuorotellen. Siinä iässä maailmassa ei ollut vielä muuta sisältöä.
Äiti ei laskenut tulevaisuutta kovin pitkälle. Se oli nähnyt elämässään tarpeeksi tietääkseen, ettei luonto antanut takuita kenellekään. Kylmä yö, väärä peto, yksi huono sattuma tai liian aikainen syksy saattoivat muuttaa kaiken. Siksi se teki saman kuin aina ennenkin: piti poikaset lämpiminä, etsi ruokaa ja toivoi että kesä olisi tänä vuonna hiukan armollisempi kuin tavallisesti.
Vuosia myöhemmin yksi noista poikasista alkoi kertoa aivan toisenlaista tarinaa. Sen mukaan se oli syntynyt sateisena yönä vanhan maakiven alla. Tarinassa tuuli vinkui pellon yli, sade rummutti maata ja Aurajoki kohisi pimeydessä kuin koko maailma olisi ollut pysähtynyt kuuntelemaan yhtä siilinpoikasta. Äiti kutsui koko juttua hevonpaskaksi aina kun asia tuli puheeksi.
Äidin mukaan mitään maakiveä ei ollut koskaan ollutkaan. Sen mukaan sama poikanen oli löytynyt ämpäristä pää edellä sotkeutuneena lehtien, heinien ja muun roinan keskelle ennen kuin oli ehtinyt aiheuttaa ensimmäistäkään kunnon ongelmaa. Poikanen kutsui sitä valheeksi. Äiti kutsui maakivitarinaa valheeksi. Kumpikaan ei koskaan muuttanut kertomustaan, eikä kukaan saanut vuosien aikana selville kumpi puhui totta.
Kesä lähestyi hitaasti mutta varmasti. Pellot vihertyivät päivä päivältä, Aurajoki laski kevättulvien jäljiltä takaisin uomaansa ja iltaisin ilma tuntui hetken aikaa melkein lämpimältä. Ämpärissä poikaset kasvoivat vauhdilla. Silmät alkoivat avautua, maailma alkoi vähitellen laajentua pesän seinien ulkopuolelle ja ensimmäiset hajut sekä äänet jäivät mieleen tavalla, jota ne eivät vielä itse ymmärtäneet.
Äiti huomasi eräänä iltana yhden poikasen olevan hereillä muita pidempään. Muut olivat käpertyneet yhteen lämpimäksi kasaksi, mutta yksi istui pesän suulla kuono ilmassa ja kuunteli ulkoa kuuluvia ääniä. Ratapenkalta kantautui kaukainen metallin kolina, navetan seinässä jokin irtonainen pelti naksahti tuulen mukana ja jokivarresta kuului sorsien meteliä. Poikanen kuunteli kaikkea sitä pitkän aikaa ennen kuin käpertyi lopulta muiden viereen.
Äiti vilkaisi sitä kerran eikä sanonut mitään. Vanha siili tiesi kokemuksesta, että joskus poikaset tekevät kummallisia asioita ilman mitään syytä. Silti se huomasi seuraavana iltana katsovansa samaa poikasta uudelleen.
