Päivä 10 – Keskiviikko

Vanha kettu

Aurajoen mutkassa vanha emosiili pysähtyi kesken matkan. Ilmassa oli haju, jota se ei ollut haistanut muutamaan viikkoon. Kettu. Ei tuore eikä aivan vanhakaan. Sellainen haju, joka sai vanhan siilin nostamaan piikit pystyyn ennen kuin ehti edes ajatella asiaa.

Kettu ei ollut siilin pahin vihollinen. Nälkäinen mäyrä oli paljon ikävämpi tuttavuus. Silti ketut aiheuttivat aina ylimääräistä vaivaa. Ne liikkuivat hiljaa, olivat uteliaita ja tunkivat kuononsa paikkoihin, joihin niitä ei olisi kaivattu. Vanha siili seurasi hajujälkeä jonkin matkaa ja huomasi nopeasti, ettei eläin ollut jäänyt alueelle. Se oli vain kulkenut läpi.

Silti vanha emosiili tarkisti kaksi pesäpaikkaa ennen kuin jatkoi matkaa. Sellainen oli vanhojen eläinten ongelma. Ne muistivat liian paljon. Jokaisen huonon kokemuksen. Jokaisen liian läheltä menneen tilanteen. Jokaisen kerran jolloin jokin oli yrittänyt syödä ne. Nuoret pitivät sitä pessimismissä. Vanhemmat kutsuivat sitä hengissä pysymiseksi.