Kesäkuu
Kesäkuu tuli niin kuin se yleensä tuli siihen aikaan. Ensin ihmiset valittivat kylmyyttä. Sitten ne valittivat sadetta. Sen jälkeen aurinko paistoi kolme päivää putkeen ja yhtäkkiä jokainen käyttäytyi kuin olisi asunut Välimerellä koko ikänsä. Liedon aseman ympärillä vilja alkoi vihertää kunnolla, ojat vetäytyivät takaisin uomiinsa ja jokaisessa pihassa aloitettiin joku projekti, joka piti tehdä nopeasti mutta joka jäi kuitenkin kesken.
Siili oli siihen mennessä kasvanut sen verran, ettei äiti enää ehtinyt valvoa jokaista liikettä. Eikä olisi ehtinyt vaikka olisi yrittänyt. Muu pesue pysyi edelleen suunnilleen samoilla kulmilla, mutta tämä yksi alkoi tehdä omia kierroksiaan pitkin jokirantaa, pellonreunoja ja vanhojen rakennusten ympäristöä. Se ei lähtenyt kauas yhdellä kertaa. Se lähti vähän. Seuraavana päivänä vähän pidemmälle. Sen jälkeen taas vähän pidemmälle. Sillä tavalla matkat yleensä alkavat.
Äiti huomasi nopeasti, että siili alkoi oppia ympäristöstään asioita, joita muiden ei edes tullut ajatelleeksi. Se tiesi missä kohtaa ojanpohjassa oli vettä kuivallakin säällä. Se tiesi missä sammakot liikkuivat iltaisin. Se tiesi mistä suunnasta traktorit tulivat ennen kuin niitä näkyi missään. Kukaan ei ollut sitä opettanut. Se vain katseli ja kuunteli enemmän kuin muut.
Ihmiset kiinnostivat sitä edelleen aivan liikaa. Siili saattoi maata tunnin pusikossa ja seurata miten joku vanha ukko korjasi peräkärryä. Se saattoi kuunnella kahvipöydän puheita aidan toiselta puolelta niin pitkään, että aurinko ehti siirtyä taivaalla kokonaisen pihanmitan. Useimmiten se ei ymmärtänyt puoliakaan kuulemastaan, mutta sillä ei näyttänyt olevan merkitystä. Jokin ihmisissä kiinnosti sitä samalla tavalla kuin joen virta tai junan kolina ratapenkalla.
Kesäkuun puolivälissä sattui ensimmäinen tapaus, josta äiti kirosi vielä pitkään jälkeenpäinkin. Siili oli kadonnut aamupäivällä niin kuin joskus ennenkin. Aluksi kukaan ei välittänyt asiasta. Sitten tuli iltapäivä. Sen jälkeen ilta. Lopulta aurinko alkoi painua metsän taakse eikä siiliä näkynyt missään. Äiti kävi läpi ojat, puskat, ladot ja pellonlaidat. Sisarukset hajaantuivat omiin suuntiinsa. Jokainen alkoi vähitellen epäillä pahinta.
Siili löytyi seuraavana aamuna vanhan venevajan alta Aurajoen mutkasta. Se oli kuivana, ehjänä ja täysin tyytyväisenä itseensä. Myöhemmin kävi ilmi, että se oli seurannut jokivartta vähän liian pitkälle, löytänyt uuden paikan ja jäänyt sinne tutkimaan ympäristöä. Äiti huusi sille niin paljon kuin siiliä voi huutaa. Siili kuunteli kohteliaasti ja näytti siltä kuin olisi ollut aidosti kiinnostunut puheen sisällöstä. Heti seuraavana päivänä se lähti taas omille kierroksilleen.
Kesäkuun loppua kohti alkoi näyttää siltä, että siiliä oli mahdoton pitää paikallaan. Se ei ollut levoton samalla tavalla kuin monet muut eläimet. Se osasi olla täysin liikkumatta pitkiäkin aikoja. Se vain halusi nähdä mitä seuraavan mutkan, seuraavan pellon tai seuraavan rakennuksen takana oli. Kun se oli saanut vastauksen yhteen kysymykseen, tilalle ilmestyi kaksi uutta. Äiti alkoi vähitellen ymmärtää, ettei kyse ollut vaiheesta eikä pentumaisesta päähänpistosta. Sellainen tapa katsoa maailmaa oli juurtunut siiliin paljon syvemmälle kuin yksikään järkevä neuvo koskaan yltäisi.
Kesäkuun viimeisinä iltoina Aurajoen pinta oli tyyni ja pellot seisoivat liikkumatta lämpimässä ilmassa. Samaan aikaan siili makasi usein jokirannan heinikossa kuuntelemassa ympäristöä. Se ei näyttänyt etsivän mitään erityistä. Se näytti enemmän siltä kuin se olisi yrittänyt ymmärtää miten koko paikka toimi. Sellainen ei ollut tavallista siilin käytöstä, mutta siinä vaiheessa äiti oli jo lakannut odottamasta tältä yhdeltä mitään tavallista.
