Kevät jatkoi etenemistään omaan tahtiinsa, eikä se kysellyt keneltäkään oliko aikataulu sopiva. Päivät pitenivät, yöt pysyivät vielä viileinä ja Aurajoen varressa kosteus nousi iltaisin maasta niin että heinät kiilsivät aamuyöhön mennessä märkinä. Navetan takana maailma näytti pieneltä, mutta se oli täynnä ääniä. Jossain naksahti kuivuva lauta, jossain räksä huusi kuin sille olisi jäänyt elämässä jotakin pahasti hampaankoloon, ja ratapenkalta kuului silloin tällöin metallin kolinaa, joka kantautui yön läpi paljon kauemmas kuin olisi uskonut.
Poikaset kasvoivat joka päivä vähän lisää. Sitä ei huomannut yhdellä silmäyksellä, mutta vanha siili huomasi. Kun ne syntyivät, ne olivat näyttäneet enemmän keskeneräisiltä otuksilta kuin oikeilta eläimiltä. Nyt jaloissa oli jo voimaa, kuonoissa uteliaisuutta ja hampaatkin alkoivat tehdä sitä varten mihin ne oli tarkoitettu. Äiti makasi pesässä kyljellään, ja viisi poikasta tungeksi maitopaikoille sellaisella päättäväisyydellä, että välillä koko pesä näytti enemmän painiottelulta kuin ruokailulta.
Maito ei tullut ilmaiseksi eikä elämä muutenkaan ollut mikään hemmetin hyväntekeväisyysprojekti. Jos joku poikanen jäi jälkeen, joku toinen työnsi sen syrjään. Jos joku löysi paremman paikan, siitä pidettiin kiinni. Välillä äiti joutui tökkäämään liian innokkaita kuonoon tai siirtämään koko kasan uuteen asentoon, ettei pienin jäänyt muiden alle. Sellainen kuului asiaan. Luonnossa harva oppi mitään ilman että joku joskus tönäisi.
Sisarukset nahistelivat vähän kaikesta. Välillä syynä oli ruoka, välillä lämmin paikka ja välillä ei mikään. Kerran kaksi poikasta veti samaa kastematoa eri päistä niin pitkään, että mato katkesi keskeltä ja molemmat kaatuivat selälleen mudassa. Äiti katseli touhua hetken ja jatkoi syömistä. Jos elämä opetti jotakin, niin ainakin sen ettei kaikkeen kannattanut sekaantua.
Se yksi poikanen kasvoi siinä missä muutkin, mutta jotakin siinä alkoi näkyä, vaikka sitä oli vaikea osoittaa tarkasti. Sen uudet piikit nousivat samaan tahtiin kuin muillakin, mutta kosteina iltoina niissä näkyi joskus outo hohto. Ei mitään satumaista eikä mitään ihmeellistä. Kun aamukaste tarttui piikkeihin ja ensimmäinen valo osui niihin oikeasta kulmasta, ne näyttivät hetken aikaa kirkkaammilta kuin muiden. Äiti huomasi asian kerran, sitten toisen, eikä ajatellut siitä enempää. Se oli nähnyt elämässään tarpeeksi tietääkseen, että luonto teki välillä kummallisia pieniä ratkaisuja ilman että niille löytyi mitään selitystä.
Poikanen itse ei tietenkään tiennyt asiasta mitään. Se oli paljon kiinnostuneempi siitä, mitä navetan toisella puolella tapahtui. Siellä haisi vanha öljy, ruostunut rauta, hiiret, märkä puu ja ihmiset. Ihmisten hajun tunnisti aina. Siinä oli tupakkaa, hikeä, kahvia, koneiden rasvaa ja jotakin muuta mitä eläimet eivät koskaan täysin ymmärtäneet. Muut poikaset väistivät sitä hajua luonnostaan. Tämä yksi jäi välillä haistelemaan ilmaa niin pitkäksi aikaa, että äiti joutui hakemaan sen takaisin muun pesueen luo.
Vanha navetta piti öisin ääniä, joita ei päivällä huomannut. Tuuli liikutti peltejä, puuosat narahtelivat lämpötilan vaihtuessa ja joskus vintiltä kuului rotan juoksua. Useimmat poikaset nukkuivat kaiken sen läpi. Se yksi nosti välillä päänsä ja kuunteli. Ei pitkään eikä dramaattisesti. Se vain kuunteli hetken, painoi asian johonkin pienen päänsä perukoille ja jatkoi sitten nukkumista.
Äiti alkoi vähitellen ymmärtää, että poikasella oli poikkeuksellisen hyvä muisti. Se ei näyttänyt unohtavan juuri mitään. Jos se oli kerran nähnyt mistä kastemato löytyi, se meni seuraavana yönä samaan paikkaan uudestaan. Jos jokin ääni oli kuulunut ratapenkalta tiettyyn aikaan, poikanen tuntui odottavan sitä seuraavanakin iltana. Kun vanha traktorimies oli päästänyt ilmoille sen lauhkean kirosanan peräkärryn vieressä, poikanen oli mutissut saman äänen vielä päiviä myöhemmin aivan kuin olisi pyöritellyt sitä mielessään.
Kesä lähestyi joka tapauksessa riippumatta siitä mitä yksi poikanen ajatteli. Pellot vihersivät päivä päivältä enemmän ja ihmiset kulkivat ulkona pidempään. Yöt olivat täynnä hyönteisiä, sammakot pitivät meteliä ojissa ja Aurajoen rannassa elämä kuhisi joka suunnassa. Poikaset kasvoivat nopeasti, söivät ahnaasti ja liikkuivat joka viikko vähän kauemmas pesästä.
Vanha siili katseli niitä välillä hiljaa. Se ei ollut tunteellinen eläin eikä sillä ollut tapana haaveilla tulevaisuudesta. Se tiesi liian hyvin, kuinka moni kevään poikasista jäi näkemättä seuraavaa kevättä. Silti se huomasi joskus seuraavansa sitä yhtä poikasta vähän tavallista pidempään. Ei siksi että se olisi ollut vahvin tai kaunein. Ei siksi että se olisi ollut erityinen. Vaan siksi, että se tuntui katsovan maailmaa kuin joku, joka ei ollut vielä päättänyt mitä mieltä siitä oli.
