KESÄKUU - lapsuusaikaa
Kesäkuu tuli niin kuin se yleensä tuli. Ensin pari päivää oli lämmintä, sitten satoi kolme päivää putkeen ja sen jälkeen aurinko paistoi niin että ihmiset unohtivat koko sateen olemassaolon. Aurajoen pinta oli laskenut keväästä, mutta virta kulki edelleen ruskeana ja määrätietoisena kohti merta. Jokivarressa kasvoi nokkosta, horsmaa, pajua ja kaikkea muuta sellaista vauhtia, että välillä tuntui kuin koko maailma olisi yrittänyt vallata itsensä takaisin ihmisiltä.
Poikaset eivät enää viettäneet kaikkea aikaansa ämpärissä. Päivät nukuttiin milloin ämpärissä, milloin navetan seinustalla olevien lautojen alla ja milloin heinikon suojassa. Yöt käytettiin syömiseen, tutkimiseen ja keskinäiseen nahisteluun. Viisi poikasta mahtui samaan pesään yhä huonommin, eikä mikään eläin opi jakamaan tilaa vapaaehtoisesti. Jos joku löysi hyvän paikan, joku toinen yritti ottaa sen. Jos joku löysi ison kastemadon, ainakin yksi sisarus ilmestyi paikalle vaatimaan osuuttaan.
Yhtenä kosteana yönä äiti johdatti poikaset navetan taakse paikkaan, jossa vanha lantakasa oli maatunut vuosien aikana lähes mullaksi. Haju ei ollut ihmisen mielestä erityisen miellyttävä, mutta siilien näkökulmasta paikka oli lähes juhlapöytä. Maasta löytyi kovakuoriaisia, toukkia, matoja ja muuta syötävää niin paljon, että poikaset unohtivat hetkeksi kaiken muun. Ne tonkivat märkää maata kuonot savessa ja söivät niin ahnaasti, että välillä piti pysähtyä hengittämään.
Se sama poikanen teki sielläkin jotakin omituista. Muut tonkivat maata siellä missä ruokaa oli näkyvissä, mutta tämä jäi seuraamaan suurta mustaa kovakuoriaista, joka kiipesi lahonneen laudan yli kohti heinikkoa. Poikanen seurasi sitä niin pitkälle, että muu pesue ehti kadota näkyvistä. Äiti löysi sen lopulta vanhan maitotonkan vierestä istumasta täysin hiljaa, eikä poikanen näyttänyt olevan vähääkään huolissaan siitä, että oli jäänyt yksin.
Vanhan navetan ympärillä liikkui myös muita eläimiä. Rotat kulkivat omia reittejään seinien vierustoilla, hiiret rapistelivat heinävintillä ja joskus pimeässä vilahti lumikon tai kärpän vaalea hahmo. Eräänä yönä äiti pysähtyi niin äkkiä, että koko poikue törmäsi toisiinsa. Tuuli toi mukanaan ketun hajun pellon laidasta, eikä vanha siili aikonut jäädä odottamaan lisätietoja. Koko joukko painui saman tien takaisin kohti suojaa, ja vasta navetan takana äiti hidasti vauhtiaan.
Poikaset oppivat nopeasti, että kaikki hajut eivät tarkoittaneet ruokaa. Osa tarkoitti ongelmia, osa vaaraa ja osa suoranaista kuolemaa. Muut näyttivät ymmärtävän asian melko helposti, mutta yksi poikanen jäi välillä haistelemaan ilmaa vielä silloinkin kun muut olivat jo lähteneet. Se ei tehnyt sitä uhmakkuuttaan eikä rohkeuttaan. Se vain vaikutti siltä, että sen oli pakko tietää mistä haju tuli ennen kuin se pystyi unohtamaan koko asian.
Kesäkuun puolivälissä sattui ensimmäinen tapaus, joka sai äidin oikeasti kiroamaan. Yksi poikasista oli onnistunut sotkeutumaan vanhaan narunpätkään, joka lojui puoliksi mudassa jokivarteen vievän polun laidalla. Naru ei ollut erityisen vaarallinen, mutta säikähtänyt poikanen onnistui pyörimään sen ympärille niin perusteellisesti, että lopputulos näytti lähinnä epäonnistuneelta kalaverkolta. Äiti joutui käyttämään aikaa ja kärsivällisyyttä enemmän kuin olisi halunnut, ja koko operaation ajan muut poikaset seisoivat ympärillä katsomassa kuin halvinta mahdollista teatteriesitystä.
Kun naru oli viimein saatu irti ja poikanen takaisin jaloilleen, äiti huomasi yhden asian. Se sama poikanen, joka jäi aina kuuntelemaan junia ja haistelemaan outoja hajuja, oli pysynyt koko ajan hieman sivummalla. Se ei ollut säikähtänyt eikä näyttänyt huvittuneelta. Se vain seurasi tapahtumaa tarkasti, aivan kuin olisi yrittänyt painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä myöhempää käyttöä varten.
Aurajoen rannassa ilmat lämpenivät päivä päivältä. Hyönteisiä oli niin paljon, että iltaisin koko jokivarsi surisi. Sammakot pitivät meteliä ojissa, kalat kävivät välillä pinnassa ja kauempana pelloilla kuului traktoreiden ääniä lähes joka päivä. Yhtenä iltana vanha punainen traktori pysähtyi pellon laitaan niin lähelle, että poikaset näkivät miehen nousevan alas ohjaamosta. Mies riisui lakkinsa, pyyhki hikeä otsaltaan ja päästi ilmoille sellaisen helkkarin, että ääni kantautui navetalle asti.
Muut poikaset eivät reagoineet asiaan mitenkään. Ne olivat paljon kiinnostuneempia maasta löytyneestä etanasta kuin yhdestä vanhasta miehestä. Se sama poikanen kuitenkin nosti päätään, kuunteli hetken ja jatkoi sitten matkaa. Myöhemmin samana yönä se liukastui märällä laudalla ja mätkähti kyljelleen mutaan niin kömpelösti, että kaksi sisarusta säikähti ääntä.
Poikanen nousi ylös, ravisti savea piikeistään ja päästi suustaan saman sanan jonka oli kuullut pellon laidalla.
"Helkkari."
Äiti pysähtyi katsomaan sitä hetkeksi. Sitten se pudisti päätään ja jatkoi matkaa kohti navettaa. Vanha siili ei ymmärtänyt ihmisistä juuri mitään, mutta sen verran se tiesi, ettei niiltä yleensä kannattanut oppia uusia tapoja.
