ÖLJYN HAJU SATEEN JÄLKEEN
Syyskuun loppu alkoi näkyä kaikkialla. Yöt olivat jo pitkiä, maa kylmeni päivä päivältä ja jokivarren heinät painuivat sateiden jäljiltä maata vasten kuin väsyneet vanhat ukot kapakan sulkemisajan jälkeen. Poikaset eivät enää viettäneet kaikkea aikaa emonsa ympärillä. Luonto työnsi niitä eteenpäin samalla tavalla kuin se oli aikanaan työntänyt m´Emminkin. Jokainen etsi paikkaa, johon voisi rakentaa ensimmäisen oman talvipesänsä. Suurin kantoi pesämateriaalia niin paljon, että välillä näytti siltä kuin koko siili olisi kadonnut lehtikasan sisälle. Keskimmäinen rakensi yhtä pesää kolme päivää ja hylkäsi sen sitten, koska oli keksinyt muka paremman paikan. Pienin tutki pitkään ennen kuin teki mitään, mutta kun se lopulta valitsi paikan, se alkoi rakentaa määrätietoisesti eikä vaihtanut mieltään enää kertaakaan.
M´Emmi seurasi touhua sivusta ja auttoi vain sen verran kuin oli pakko. Siilien elämä ei ollut mitään yhteisöasumista eikä perhekerhotoimintaa. Jokaisella oli oma reviirinsä, omat kulkureittinsä ja omat salaisuutensa. Emo saattoi näyttää poikaselle hyvän pensaan tai turvallisen kivikon, mutta lopulta jokaisen piti pärjätä itse. Aurajoen varressa oli siihen aikaan vuodesta paljon sopivia paikkoja. Vanhojen juurakoiden alle kertyi kuivia lehtiä, risukasat pysyivät tuulelta suojassa ja peltojen reunojen pusikot tarjosivat yllättävän hyviä talvipesän paikkoja. Työ oli hidasta, mutta siinä ei ollut kiirettä. Talvi tuli kyllä, vaikka kukaan ei kutsunut.
Erään sateisen illan jälkeen m´Emmi lähti tavalliselle kierrokselleen jokivarren suuntaan. Vesi oli lakannut satamasta vasta vähän aikaisemmin ja kaikkialla haisi märkä maa, lahoavat lehdet ja muta. Se oli tavallinen syksyn haju, mutta sen seasta nousi jotakin muuta. Öljy. Ei voimakkaana, mutta selvästi. M´Emmi pysähtyi heti. Sama haju oli ollut mustan moottoripyörän ympärillä keväällä. Sama haju oli löytynyt metsän reunasta. Sama haju oli jäänyt karttakirjan läheisyyteen. Nyt se oli jälleen ilmassa, aivan tuoreena sateen jälkeen.
Vanha vaisto heräsi ennen kuin ajatus ehti kunnolla muodostua. Se ei ollut pelkoa eikä uteliaisuutta. Se oli jotakin syvempää, jotakin mikä oli kulkenut siilien mukana kauemmin kuin yksikään muisti ylsi. Tunne siitä, että joku toinen oli alueella. Joku, joka ei kuulunut tähän paikkaan mutta ei ollut myöskään täysin vieras. M´Emmi kulki hajun perässä pitkin kosteaa rantapolkua. Sumu alkoi nousta joesta hitaasti ja peitti maisemaa pala palalta. Aurajoki virtasi omia asioitaan eikä näyttänyt olevan kiinnostunut kertomaan kenellekään mitään. Joki oli sellainen. Se näki kaiken ja kertoi harvoin yhtään mitään.
Silloin m´Emmi huomasi hahmon. Se seisoi sumun seassa kauempana rantapenkereellä. Ei liikkunut. Ei yrittänyt piiloutua. Se vain seisoi paikallaan ja katseli joen yli. Ensimmäinen ajatus oli kettu, mutta hajussa ei ollut kettua. Toinen ajatus oli ihminen, mutta hahmo oli liian matala. Kun tuuli kääntyi hieman, haju kantautui selvempänä. Siili. Uros. Aikuinen ja vanha. Sellainen, joka oli nähnyt useamman talven kuin moni muu.
Uros ei näyttänyt jokivarren tavalliselta kulkijalta. Sen piikit olivat kuluneet monesta kohdasta, toisessa korvassa oli vanha repeämä ja kuonon sivussa näkyi arpi, joka oli parantunut jo vuosia sitten. Se näytti siltä kuin elämä olisi yrittänyt tappaa sen monta kertaa ja epäonnistunut joka kerta harmikseen. Hajussa oli edelleen öljyä ja metallia. Ei paljon, mutta riittävästi. M´Emmi muisti äkkiä jotakin. Keväällä moottoripyörän läheltä oli löytynyt muutakin kuin ihmisen jälkiä. Silloin se ei ollut kiinnittänyt asiaan huomiota.
Uros kääntyi lopulta katsomaan sitä. Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan. Siilit eivät yleensä jaaritelleet muutenkaan. Reviireillä oli merkitystä, eikä vieraan uroksen ilmestyminen keskelle aluetta ollut mikään pieni asia. Silti tässä oli jotakin erikoista. Uros ei käyttäytynyt kuin tunkeilija eikä myöskään kuin kosija. Se vaikutti enemmän kulkijalta, joka oli pysähtynyt hetkeksi samaan paikkaan kuin toinen matkalla johonkin muualle.
M´Emmi tajusi vähitellen, mistä öljyn haju tuli. Ei moottoripyörästä suoraan, vaan tästä siilistä. Se kulki ihmisen mukana. Ei omistajana eikä lemmikkinä, vaan omasta tahdostaan. Hande-niminen mies asui lähellä, muutaman siilin mittaaman maailman päässä. Ei aidatun pihan puolella vaan siellä missä pellot ja metsät vaihtoivat keskenään vuoroa. Mies ajoi sillä samalla mustalla Harleylla, jonka haju oli jäänyt m´Emmin mieleen keväällä. Hande ei näyttänyt koskaan huomaavan seuraajaansa kunnolla, vaikka välillä epäili jotakin. Uros taas näytti pitävän huolen siitä, ettei tullut nähdyksi liian usein.
Kun tuuli vaihtoi jälleen suuntaa, m´Emmi ymmärsi vielä yhden asian. Pienin poikanen kantoi samaa hajua mukanaan. Vain vähän, mutta tarpeeksi. Silloin palaset loksahtivat kohdalleen. Tämä sumun hahmo ei ollut mikä tahansa kulkija. Se oli yhden poikasen isä. Kevään kiima-aikojen jälkeen se oli jatkanut matkaansa kuten uroksilla oli tapana tehdä. Ja ihan rehellisesti sanottuna, ei mÉmmil ollut kovinkaan vahvat mustikuvat toukokuun kiiman hulabaloosta, olihan se ollut omalla tavalla hauskaa. Nyt se uros oli palannut alueelle, ei perhettä leikkimään eikä isän roolia harjoittelemaan, vaan seuraamaan kaukaa. Sellaisia siilit olivat. Ne eivät kirjoittaneet syntymäpäiväkortteja eivätkä pitäneet sukukokouksia. Mutta joskus ne kävivät katsomassa, miten maailma oli niiden jäljiltä muuttunut.
Sumu tiheni jälleen joelta. Uros nyökkäsi kerran, kääntyi ja katosi harmauteen yhtä hiljaa kuin oli ilmestynytkin. Hetken kuluttua jäljellä oli enää öljyn, märän maan ja kosteiden lehtien haju. M´Emmi jäi seisomaan rantaan pitkäksi aikaa. Aurajoki virtasi pimeässä eikä kertonut vieläkään mitään. Mutta ensimmäistä kertaa viikkoihin tuntui siltä, että yksi arvoitus oli saanut vastauksen. Harmi vain, että samalla oli syntynyt monta uutta.
