Luku 10 – Kotona taas

Yksisarvinen polvistui vähän alemmas, jotta pääsin kiipeämään sen selkään. Käsilaukku asettui eteen, ja sisältä kuului vaimea rapina. Etanat olivat edelleen hengissä. Se tuntui tässä kohtaa jotenkin kohtuuttoman hyvältä uutiselta.

Uppsalan kadut olivat sateen jälkeen kiiltäviä ja ilta-aurinko paistoi talojen välistä matalalta. Ihmiset kulkivat koteihinsa, pyörät soivat risteyksissä ja jostain avoimesta ikkunasta tuli paistetun sipulin haju. Kukaan ei ihmetellyt yksisarvista, siiliä tai käsilaukkua, jossa matkasi kaksi Shebaa, kastematoja ja etanoita.

Ehkä Uppsalassa oli nähty pahempaakin.

Mää nojasin vähän yksisarvisen harjaan.

– Mää menetin tonnin, mää sanoin.

Yksisarvinen puhalsi sieraimistaan.

– Joo. Älä ala ny.

Se otti muutaman rauhallisen askeleen eteenpäin. Sitten se pysähtyi keskelle katua, vaikka liikennettä ei juuri ollut, ja käänsi päätään mua kohti.

– Mitä?

Se katsoi käsilaukkua.

Mää katsoin sitä myös.

– No, poikaset saa tuliaisii.

Yksisarvinen nyökkäsi kerran.

– Ja pulla oli hyvä.

Se nyökkäsi uudestaan.

– Kaakao kans.

Kolmannen nyökkäyksen kohdalla mää aloin jo epäillä, että se yritti opettaa mulle jotain helvetin elämänviisautta.

– Älä nyt viitti.

Yksisarvinen lähti taas liikkeelle.

Mää katselin taaksepäin Café Månsin suuntaan. Sen ikkunassa näkyi lämmin valo, HÄKÄN vihreä esiliina ja ehkä Pekka Töpöhännän lehden kulma. Kassalaatikossa makasi turkoosi Ökypaperi mun naamalla ja tiaralla.

Tonnin arvoinen.

Ainakin mun mielestä.

Mut ehkä se ei ollutkaan pelkkä seteli. Ehkä se oli sellainen paperi, joka kulki minne huvitti, osti mitä huvitti ja jätti jäljelle vain sen, mikä sillä hetkellä oli tarpeellista.

Kaks euroa, kaakao, pulla ja poikasille etanoita.

Vitun omituinen talousjärjestelmä.

Mut kai siinäkin joku järki oli.

Aamun ensimmäiset auringonsäteet osuivat terassin lautoihin juuri samaan aikaan, kun valkoinen yksisarvinen kaartoi pihaan. Sen hopeinen harja hohti aamukasteessa, kultaiset valjaat kimalsivat ja kaviot pysähtyivät pehmeästi vanhan puuterassin eteen.

Mää loikkasin alas selästä, mutta kimaltava käsilaukku lipsahti olkapäältäni, pyörähti ilmassa ja mätkähti terassille niin, että vetoketju aukesi.

Kaksi Sheba-keittopurkkia kierähti näkyviin, kastematopussi luiskahti niiden perässä ja yksi matkalla jo avattu keittopurkki kaatui kokonaan. Paksu kastike valui pitkin terassin lautoja, pari etanaa lähti omille teilleen ja kastemadot yrittivät karkuun juuri samaan aikaan, kun terassin alta kuului kahden teinisiilin tuttu riitely.

Kaksikko syöksyi ulos jatkamaan tappeluaan, mutta pysähtyi kesken kaiken, kun Sheba-keiton tuoksu osui kuonoon. Riita unohtui saman tien, ja molemmat syöksyivät kastikkeen kimppuun samalla innolla kuin eivät olisi syöneet viikkoon.

Mun pää oli kuitenkin edelleen Café Månsin kassalla. Neljä viidenkymmenen sentin kolikkoa pyöri mielessä yhä uudelleen, eikä tonnin seteli suostunut muuttumaan miksikään muuksi.

– ÄIPPÄ! Tulkaa syömään! Café Månsin tuliaisia!

Punalehtisen heisipensaan alta ilmestyi äippä ja sen kuusi teini-ikäistä muksua. Hetkessä koko terassi täyttyi maiskutuksesta, Sheba-keiton tuoksusta, kastemadoista ja etanoista, kun kaikki unohtivat muun ja alkoivat maistella tuliaisia. Valkoinen yksisarvinen odotti pihan laidalla rauhallisesti, kultaiset valjaat aamuauringossa kimaltaen.

Mää istuin terassin reunalle, nostin neljä viidenkymmenen sentin kolikkoa tassuuni ja katselin niitä pitkään. Kaikki ympärillä oli juuri niin kuin pitikin, mutta yksi asia ei lakannut pyörimästä mielessäni: se oli tonnin seteli.