Luku 4

Uber Premium

Mää painoin puhelimesta Hyväksy, työnsin sen takaisin kimaltavaan käsilaukkuun ja jäin odottamaan terassin reunalle. Ilta oli lämmin, heisiangervon lehdet kahisivat tuulessa ja Äipän pesän suunnalta kuului vaimeaa kinaa. Mun kaksi poikasta olivat ilmeisesti jo ehtineet riidellä siitä, kumpi sai ensimmäisen etanan. Mää en mennyt katsomaan. Äipä hoitaisi kyllä. Sitä varten isovanhemmat olivat olemassa, ja lisäksi mulla oli nyt tuhat euroa sekä tärkeä meno paikkaan, josta en tiennyt yhtään mitään.

Soratiellä alkoi kuulua tasainen kavioiden kopse. Hetkeä myöhemmin pihaan kaartoi lumivalkoinen yksisarvinen. Sen kultaiset valjaat kilahtivat, hopeinen harja hulmahti ja satulan yläpuolelle kiinnitetty pieni päivänvarjo heilahti pysähdyksen voimasta. Yksisarvinen vilkaisi puhelintaan, sitten mua.

– mEmmi?

– Riippuu asiast.

– Uber Premium.

– Sit mää.

Yksisarvinen nyökkäsi aivan kuin terassin reunalla tiara päässä odottava siili olisi ollut päivän tavallisin asiakas. Se laski satulan vierestä pienen askelman ja odotti, että sain kimaltavan käsilaukun kyytiin. Tarkistin vetoketjun vielä kerran. Ökypaperi rapisi laukun sisällä juuri sen verran, että tiesin sen olevan mukana.

– Arvokasta tavaraa? yksisarvinen kysyi.

– Tuhat euroo.

– Käteisenä?

– Ökypaperina.

Yksisarvinen katsoi laukkua hetken.

– Selvä.

Siinä oli ensimmäinen olento, joka ei heti alkanut väittää vastaan. Ei kysellyt, oliko paperi aitoa, kuka sen oli painanut tai hyväksyikö pankki sen. Helvetin hyvä alku. Premium-palvelu vaikutti siltä, että asiakasta pidettiin asiakkaana eikä maksuvälinerikollisena.

Kun olin päässyt satulaan, yksisarvinen käänsi päätään.

– Nopein vai maisemareitti?

– Maisemareitti.

– Mihin ollaan menossa?

– En mää tiedä.

– Et tiedä määränpäätä?

– Oon vasta tänään saanu tietää, et rahalla voi ostaa tavaroita. Ei täs oo viel ehditty suunnitella kaikkee.

Yksisarvinen mietti hetken.

– Siinä tapauksessa suosittelen opastettua kierrosta. Se kuuluu Premium-palveluun.

– Kuuluuks siihen paikka, mis voi käyttää tuhat euroo?

– Useitakin.

– Hyvä. Aja kalleimpaan.

– Kalleimpaan?

– Ei täs minkään ökypaperin kans halpaan olla lähdössä.

Yksisarvinen nyökkäsi ja lähti liikkeelle. Kaviot kopisivat soratiellä tasaisesti, päivänvarjo keinui hiljaa ja lämmin tuuli pyöritti turkoosia glitteriä mun piikkien ympärillä. Mää vilkaisin vielä pihalle. Äipän pesän luona toinen poikanen juoksi karkuun etana suussaan ja toinen perässä niin kovaa kuin pienillä siilin jaloilla pääsi. Hyvä. Tilanne oli hallinnassa tai ainakin liikkeessä.

Matka jatkui Aurajoen vartta. Yksisarvinen kertoi ympäristöstä samalla rauhallisella äänellä kuin museon opas. Se osoitti vanhoja kivisiltoja, historiallisia rakennuksia ja tien, jota pitkin posti oli kulkenut ennen kuin ihmiset keksivät lähettää toisilleen laskuja sähköisesti.

– Mitä siel postissa kuljetettiin? mää kysyin.

– Kirjeitä, paketteja ja joskus rahaa.

– Paljon rahaa?

– En osaa sanoa.

– Et sää tiedä?

– En tarkkaa määrää.

– Aika heikko opastus.

Yksisarvinen ei loukkaantunut. Se jatkoi kertomista aivan kuin Premium-palveluun olisi kuulunut myös asiakkaan vittuilun ammattimainen ohittaminen. Tavallisessa kyydissä kuljettaja olisi varmaan käskenyt katsomaan määrän itse netistä.

Erään mäen päällä oli vanha sotamuistomerkki, jonka vieressä liehui pieni lippu. Yksisarvinen hiljensi vauhtia.

– Tässä kuljetaan aina rauhallisesti, se sanoi.

Mää katsoin muistomerkkiä ja nyökkäsin. Siinä kohdassa ei tarvinnut sanoa mitään. Myös vastaantulevat autoilijat hiljensivät. Osa nosti kättään tervehdykseksi, eikä kukaan näyttänyt ihmettelevän lumivalkoista yksisarvista, kultaisia valjaita tai satulassa matkustavaa siiliä, jolla oli tiara ja kimaltava käsilaukku. Ilmeisesti Uber Premium tunnettiin Liedossa paremmin kuin tavallinen Uber, jota sieltä ei saanut vittu millään.

Kun muistomerkki jäi taakse, yksisarvinen jatkoi esittelyään.

– Myöhemmin kierroksella tutustutaan Etananiittyihin ja Matofarmiin.

Mää suoristin asentoni niin nopeasti, että tiara valahti toiselle korvalle.

– Mihin farmiin?

– Matofarmiin.

– Paljon siel on matoi?

– En ole laskenut.

– Taas aika heikko opastus.

– Niiden laskemiseen menisi koko päivä.

– Mulla ei oo kiire.

– Siksi Matofarmille varataan oma päivänsä. Sama koskee Etananiittyjä. Ne ovat kierroksen suosituimpia kohteita.

– Ja sää kerrot tän vasta nyt?

– Nyt oli sopiva kohta.

– Mun mielestä sopiva kohta olis ollu ennen lähtöö.

– Siinä tapauksessa olisit ehkä halunnut ajaa suoraan sinne.

– No tietenki olisin.

– Siksi kerroin vasta nyt.

Mää katsoin yksisarvista epäluuloisesti.

– Tää Premium-palvelu on aika määräilevä.

– Me kutsumme sitä suunnitelluksi elämykseksi.

– Mää kutsun sitä matojen pimittämiseks.

Yksisarvinen hymyili pienesti mutta jatkoi matkaa samaa vauhtia. Se tiesi selvästi käyttävänsä valtaansa väärin, mutta teki sen niin kohteliaasti, ettei asiasta voinut kunnolla edes suuttua.

– Ensin käymme yhdessä paikassa. Sen jälkeen aloitetaan varsinainen kierros.

– Tää ei sit vissiin oo varsinainen kierros?

– Tämä on siirtymä ensimmäiseen kohteeseen.

– Premium-palvelussa on näköjään helvetisti eri vaiheita.

– Ne kuuluvat elämykseen.

– Maksaaks ne kaikki erikseen?

– Riippuu palvelusta.

– Paljon tää kyyti maksaa?

– Se selviää perillä.

– En mää semmost kysyny.

– Tiedän.

Mää puristin kimaltavan käsilaukun tiukemmin vatsaani vasten.

– Onks se ensimmäinen paikka kallis?

– Riippuu siitä, mitä ostat.

– Taas toi sama saatanan vastaus.

– Raha toimii sillä tavalla.

– Paska järjestelmä.

– Useimmat asiakkaat sanovat noin vasta kierroksen loppupuolella.

– Mää opin nopeesti.

Pellot vaihtuivat metsään ja metsä taas avaraksi maisemaksi. Yksisarvinen tiesi jokaisesta paikasta jonkin tarinan, mutta ei puhunut liikaa. Se kertoi juuri sen verran, että maisema alkoi tuntua kiinnostavalta, ja antoi sitten hiljaisuuden täyttyä kavioiden kopseesta, valjaiden kilinästä ja tuulen äänestä. Se oli selvästi kokenut opas eikä vain joku yksisarvinen, joka oli hankkinut sovelluksen, päivänvarjon ja päättänyt ryhtyä kuljettamaan siilejä ympäri Varsinais-Suomea.

Mää avasin käsilaukkua hiukan ja kurkistin sisään. Ökypaperi oli edelleen siellä. Turkoosi pinta kimalteli ilta-auringossa, ja siinä oleva oma kuvani näytti siltä kuin se olisi tiennyt tarkalleen, minne oltiin menossa. Se oli aika ylimielinen ilme paperille, joka ei Nahkajaakon mukaan kelvannut mihinkään.

– Käykö muuten ökypaperi siellä? mää kysyin.

– Se selviää pian.

– Etkö sää tiedä?

– Tiedän.

– No?

– Premium-palveluun kuuluu myös yllätyksellisyys.

– Eli et kerro.

– Aivan.

– Vitun ärsyttävä lisäpalvelu.

Yksisarvinen kääntyi seuraavasta risteyksestä. Tien päässä alkoi näkyä suuri rakennus, joka kimalsi turkoosina, kultaisena ja vaaleanpunaisena niin kirkkaasti, ettei sitä voinut vahingossakaan luulla tavalliseksi kaupaksi. Rakennuksen katolla pyöri valtava kruunu, oven molemmilla puolilla seisoi kultaiset flamingot ja parkkipaikalla oli enemmän valoja kuin koko meidän pihassa jouluna.

– Onks toi se paikka? mää kysyin.

– On.

– Mitä siel myydään?

– Kaikkea, mitä asiakas ei tiennyt tarvitsevansa.

– Eli turhaa paskaa?

– Laadukasta turhaa paskaa.

– Nyt kuulostaa jo Premiumilt.

Mää suoristin tiarani ja tarkistin käsilaukun vetoketjun vielä kerran. Mulla oli ökypaperi, tuhat euroa ja oma kuva maksuvälineessä. Jos nekään eivät riittäisi, vika ei ainakaan olisi asiakkaassa.

Yksisarvinen pysähtyi kultaisena hohtavan sisäänkäynnin eteen ja laski askelman alas.

– Tervetuloa ensimmäiseen kohteeseen.

Mää katsoin rakennusta. Sisältä kuului musiikkia, kimallusta leijui ilmassa ja oven yläpuolella oleva kyltti vaihtoi väriä kolmen sekunnin välein. Jos paikka kimalsi jo ulospäin noin paljon, sisällä täytyi olla joko jotain helvetin hienoa tai aivan järjetöntä paskaa.

Todennäköisesti molempia.