Luku 3

Koti ja Äipän pesä

Mun koti oli Hellulandian pajan terassin alla. Ihmisten mielestä se ei ollut asunto, koska siinä ei ollut ovea, numeroa eikä paikkaa laskuille, mutta mun mielestä se oli huomattavasti parempi juuri niiden puutteiden takia. Pesässä oli kuivaa heinää, lehtiä ja pehmeitä kangaspaloja, joita Nahkajaakolta jäi nahkatöistä yli. Terassin laudat pitivät pahimman sateen poissa, pajan äänistä tiesi vuorokauden kulun ja SumUpin PLING kuului pesään asti aina, kun joku osti verkkokaupasta jotakin keskellä yötä.

Laskin kimaltavan käsilaukun pesän perälle ja nostin ökypaperin varovasti ulos. Sen turkoosi pinta erottui kuivien lehtien keskeltä niin hyvin, ettei sitä voinut kutsua piilotetuksi, vaikka kuinka olisi yrittänyt. Oma kuvani katsoi mua paperista huomattavasti arvokkaampana kuin yleensä aamuisin, ja suuri numero 1000 ilmoitti, että kyseessä oli paljon jotakin. Ökypaperi rapisi terassin alta kulkevassa ilmavirrassa, ja yksi kuiva lehti tarttui sen kimaltavaan reunaan kuin olisi yrittänyt päästä osaksi varallisuutta.

Mun kaksi poikasta nukkui pesän toisessa reunassa. Toinen oli kaivautunut heiniin niin syvälle, että näkyvissä oli pelkkä piikikäs takapuoli, ja toinen makasi poikittain kaiken päällä kuin pesä olisi rakennettu tarkalleen sen mittojen mukaan. Kun ökypaperi rapisi, molempien kuonot nousivat yhtä aikaa ja ensimmäinen kysymys koski tietenkin ruokaa. Selitin, ettei paperia saanut syödä mutta sillä saattoi ehkä saada ruokaa, mikä herätti niissä selvästi vähemmän kiinnostusta kuin yksi valmiiksi löydetty kastemato.

Ensimmäinen poikanen ehti puraista ökypaperin kulmaa ennen kuin sain sen nostettua ylemmäs. Toinen tarttui saman tien paperin toiseen reunaan, koska kaikki, mitä sisarus piti suussaan, muuttui välittömästi perheen arvokkaimmaksi omaisuudeksi. Irrotin molemmat varovasti ja tarkistin vahingot. Kulmaan oli tullut pieni hampaanjälki, mutta oma kuvani, kimallus ja numero 1000 olivat edelleen paikoillaan, joten talous ei ollut vielä kokonaan romahtanut.

– Tää on arvokas, mää selitin ja pidin ökypaperia etutassujeni välissä riittävän korkealla. Poikaset katsoivat ensin paperia, sitten mua ja aloittivat sen jälkeen riidan yhdestä kuivasta lehdestä. Pesässä oli lehtiä enemmän kuin kummallakaan oli kykyä laskea, mutta juuri se yksi oli niiden mielestä perheen ainoa käyttökelpoinen omaisuus. Työnsin niiden väliin kaksi samanlaista lehteä, jolloin molemmat jättivät alkuperäisen rauhaan ja hyökkäsivät yhtä aikaa kolmannen kimppuun.

Mää päätin viedä ökypaperin Äipälle nähtäväksi, kuten olin Nahkajaakolle luvannut. Äipän pesä oli samalla aidatulla pihalla noin kahdensadan metrin päässä, vanhassa kivikasassa punalehtisen heisiangervon alla. Ihmisestä matka ei ollut kummoinen, mutta siilin tassuilla siinä ehti kulkea pajan, terassin, nurmikon, raparperien ja vadelmapensaiden ohi. Reitillä oli myös useita sellaisia kohtia, joissa saattoi olla mato, joten matkalle piti varata asianmukaisesti aikaa.

Pakkasin ökypaperin takaisin kimaltavaan käsilaukkuun ja työnsin laukun vetoketjun huolellisesti kiinni. Poikaset saivat jäädä pesään jatkamaan omaisuudenjakoa, koska ne olivat jo niin isoja, etteivät tarvinneet emoa vahtimaan jokaista lehteä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ne pystyivät tappelemaan aivan hyvin ilman muakin. Niiden ääni kuului pesästä vielä siinä vaiheessa, kun mää kuljin pajan avoimen oven ohi.

Nahkajaakko istui työpöytänsä ääressä ompelemassa nahkaa. Kone piti tasaista surinaa, seinäkello kävi väärässä ajassa ja ikkunan takana kaksi naakkaa pudotteli sammalta vesikourusta maahan. Nostin käsilaukun hihnan paremmin Ruby Red ‑hapsuliivin päälle ja ilmoitin lähteväni Äipän luo näyttämään ökypaperia. Nahkajaakko vilkaisi mua, laukkua ja terassin alta kuuluvaa kahden poikasen painia.

– Älä hukkaa sitä, hän sanoi ja jatkoi ompelemista. Mää kysyin, tarkoittiko hän ökypaperia vai käsilaukkua, jolloin Nahkajaakko pysäytti koneen sekunniksi ja vastasi: – Kumpaakaan. Sitten kone käynnistyi uudelleen, eikä asiasta pidetty pidempää kokousta. Se oli tavallista tarkempi ohje Nahkajaakolta, joten mää päätin suhtautua siihen melko vakavasti.

Lähdin pihan poikki Ruby Red ‑hapsuliivi yllä ja kimaltava käsilaukku kylkeä vasten heilahdellen. Ökypaperi rapisi laukussa jokaisella askeleella, ruohonkorret osuivat kuonoon ja aidan takaa kuului ohi ajavan auton ääni. Maailma jatkoi tavalliseen tapaansa, mutta meidän pihalla tärkein liikenne koostui sillä hetkellä yhdestä siilistä ja epäselvästä määrästä varallisuutta. Matka eteni hitaasti, koska mun lyhyillä tassuillani ei muutenkaan juostu mitään ihmisvauhtia.

Raparperien kohdalla pysähdyin, sillä maan pinnassa näkyi tuore madonreikä. Kaivoin kuonolla ja etutassuilla hetken, löysin kastemadon ja söin sen. Ökypaperia ei tarvittu, myyjää ei näkynyt eikä SumUp sanonut PLING. Tämä vahvisti aiemman havaintoni siitä, että matotalous oli ihmisten järjestelmää huomattavasti suoraviivaisempi.

Matka jatkui vadelmapensaiden ohi kohti kivikasaa. Punalehtinen heisiangervo kahisi hiljaa tuulessa, ja sen alla Äipän kuusi poikasta kulki eri suuntiin kuin niille olisi jaettu tehtävät mutta unohdettu kertoa yhteinen suunnitelma. Yksi tutki kivien väliä, kaksi paini juuren päällä ja loput kolme seurasivat Äippää niin läheltä, ettei hän pystynyt kääntymään tallomatta vähintään jonkun varpaille. Äipä järjesti kuivia lehtiä pesän suulle eikä näyttänyt yllättyneeltä nähdessään mun tulevan kimaltavan käsilaukun kanssa.

– Mulla on ökypaperi, mää ilmoitin ja pysähdyin kivikasan eteen. Äipä työnsi yhden lehden syvemmälle pesään, vilkaisi laukkua ja vastasi: – Vai niin. Sen jälkeen hän jatkoi pesän kunnostamista aivan kuin olisin kertonut löytäneeni tavallista suuremman kävyn. Äippää oli vaikea järkyttää, eikä turkoosi talouspaperi näyttänyt parantavan mahdollisuuksiani.

Laskin käsilaukun tasaiselle kivelle ja nostin ökypaperin näkyviin. Auringonvalo osui kimallukseen, oma kuvani näytti pensaankin alla siltä kuin olisin ollut vastuussa jostakin kansantaloutta suuremmasta ja paperi rapisi tuulessa arvokkaasti. Äipän poikasista kolme tuli heti katsomaan, kaksi jatkoi painimista ja yksi yritti tunkea käsilaukkuun hihnan alta. Äipä irrotti tunkeutujan yhdellä tottuneella liikkeellä ja siirsi sen sivuun ilman, että pesänrakennus keskeytyi.

– Siinä on mun kuva ja numero 1000, mää selitin. Äipä katsoi paperia vähän tarkemmin ja myönsi, että niin näkyi olevan. Kerroin Nahkajaakon sanoneen, ettei sillä ehkä voinut maksaa tavallisessa kaupassa. Äipä mietti asiaa yhden lehden siirtämisen verran ja vastasi: – Älä sit maksa sillä.

Ratkaisu oli samaan aikaan valmis ja täysin hyödytön. Kysyin, eikö Äippää kiinnostanut, mistä ökypaperi oli tullut tai miksi siinä oli mun kuva. Hän työnsi uuden lehden kivien väliin ja totesi, että mun kuvani oli ennenkin päätynyt mukeihin, paitoihin ja kaikenlaisiin muihin tavaroihin. Yksikään niistä ei ollut tähän mennessä pitänyt pesää kuivana sateella, joten hän ei nähnyt syytä järjestää ökypaperille juhlavastaanottoa.

Yksi Äipän poikasista ehti astua ökypaperin päälle. Toinen tarttui sen reunaan ja kolmas työnsi kuononsa paperin alle tarkistaakseen, oliko siellä ruokaa. Nostin ökypaperin turvaan juuri ennen kuin siitä olisi tullut kuuden poikasen yhteinen rakennustarvike. Äipä seurasi touhua hetken ja totesi, ettei arvokkaita asioita kannattanut jättää maahan, jos lähistöllä oli poikasia.

– Mihin sää laitat kaikki tärkeet tavarat? kysyin ja sujautin ökypaperin käsilaukkuun. Äipä nyökkäsi kivikasan syvintä kohtaa kohti. Siellä oli kuivaa, pimeää ja niin ahdasta, ettei sisään mahtunut yksikään ihminen eikä kovin monta poikasta samaan aikaan. Kassakaappia, pankkia tai valvontakameraa siellä ei ollut, mutta Äipä, kuusi poikasta ja riittävän monta painavaa kiveä tekivät paikasta käytännössä turvallisemman kuin pajan avoimelle pöydälle jätetty rahalipas.

Äipä jatkoi pesän kunnostamista, poikaset jatkoivat kaikkea muuta ja heisiangervon punaiset lehdet kahisivat meidän yläpuolella. Kysyin vielä, mitä hän ostaisi, jos hänellä olisi tuhat euroa. Äipä työnsi viimeisen lehden pesän suulle ja katsoi kuutta poikastaan, joista yksi roikkui kivellä pää alaspäin ja kaksi yritti yhtä aikaa samaan koloon. – Hiljasen yön, hän vastasi.

Hiljaista yötä ei kuulemma saanut rahalla, joten kaupankäynti jäi taas kesken. Suljin käsilaukun, varmistin vetoketjun ja lähdin takaisin omalle pesälle laukku tiukasti kylkeä vasten. Matkalla söin toisen madon, väistin naakan pudottaman kävyn ja pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan pajan suunnasta kuuluvaa tasaista koneen surinaa. Kun pääsin terassin kohdalle, Nahkajaakko nosti katseensa työpöydästä.

– Oliks siitä apua? hän kysyi koneen hiljennyttyä. Kerroin, ettei Äipän mielestä ökypaperilla saanut hiljaista yötä. Nahkajaakko nyökkäsi kerran ja vastasi: – Ei saa. Sitten hän painoi koneen käyntiin, eikä asia tarvinnut hänen mielestään enempää talousasiantuntijoita.

SumUp sanoi pajan tiskillä PLING. Nahkajaakko vilkaisi näyttöä, jatkoi ompelemista ja käyttäytyi kuin näkymätön raha olisi jälleen ilmestynyt täysin tavalliseen tapaan. Mää menin terassin alle ja löysin poikaset nukkumasta vierekkäin juuri sen lehden päällä, josta ne olivat aikaisemmin tapelleet. Laskin kimaltavan käsilaukun pesän perälle ja työnsin ökypaperin sen sisimpään taskuun, minne kummankaan kuono ei ylettynyt ilman huomattavaa suunnittelua.

Kotona oli ruokaa, kuiva pesä ja kaksi poikasta ilman ensimmäistäkään maksua. Kahdensadan metrin päässä Äipällä oli kivikasa, punalehtinen heisiangervo ja kuusi poikasta, eikä sielläkään tarvittu rahaa mihinkään, mitä päivän aikana oikeasti tehtiin. Ökypaperi oli edelleen mun, edelleen turkoosi ja edelleen arvokas ainakin omasta mielestään. Jos mää halusin selvittää, mihin sitä oikeasti tarvittiin, mun pitäisi lähteä kotipihaa kauemmas.