Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 15

Pesä kävi pieneksi

Yhtenä aamuna herään siihen, ettei kukaan ole tehnyt mitään väärää. Se tuntuu heti epäilyttävältä. Pesässä on hiljaista, mutta hiljaisuus kestää tasan sen aikaa, kunnes viis piikkipalleroa herää yhtä aikaa ja alkaa pyöriä pitkin poikin niin, että lehdet lentävät ja sammal pöllyää. Voi saatanan kevät sentään. Pesä ei oo yön aikana kutistunu, vaan kakarat on kasvanu. Se on paljon pahempi ongelma.

"Mää sanoin jo eilen, et kaikki ei mahdu samaan kohtaan yhtä aikaa. Ei auta tunkee. Tää ei oo mikään Turun torin bussipysäkki."

Yksi yrittää väkisin minun kainalooni, toinen puskee sen syrjään ja kolmas kiipeää molempien päälle. Seyks tietenkin keksii kaikkein hienoimman ratkaisun. Se yrittää nukkua poikittain koko pesän poikki niin, ettei kukaan muu mahdu enää liikkumaan.

"No niin… missä se yks taas on? Mitä vittuu, Seyks? Sääkö päätit vuokrata koko pesän itelles? Nouse ny siitä, ennen ku mää kirjotan sulle vuokrasopimuksen."

Seyks venyttelee niin autuaan näköisenä, että tekis mieli suuttua kunnolla. Sen sijaan huomaan pidätteleväni naurua.

"Heh…"

Ei.

Ei vielä.

Sitten yksi sisaruksista yrittää kiivetä Seyksin yli, liukastuu sen selkään ja koko viisikko pyörähtää yhtenä piikkikasana pesän toiseen laitaan. Lehdet lentävät ilmaan ja minä jään keskelle sitä sotkua tuijottamaan näkyä.

"Käk-käk-käk… voi pyhä perkele! Te ette oo enää poikue. Te ootte liikkuva liikenneruuhka. Jos tähän vielä yks mahtuis, ni pitäis ruveta jakamaan vuoronumeroita."

Kukaan ei tietenkään ymmärrä, mistä minä nauran. Ne vain kömpivät takaisin omiin paikkoihinsa ja jatkavat tönimistä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

"Älkää ny siinä kyräilkö toisianne. Jokainen mahtuu kyllä, jos käyttäisitte päätänne yhtä paljon ku kyynärpäitänne… tai no, tassujanne."

Silloin kuonoon nousee taas se sama tuttu haju. Märkä maa, keväinen joki ja niiden läpi kulkeva öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan vivahde. Nostan päätäni ja kuuntelen pitkään. Kukaan ei näy, mutta tiedän olevani oikeassa.

"Jaahas… sääkin varmaan huomaat, et pesä käy pieneks. Ei hätää. Kyl nää kohta levittäytyy koko pihalle. Sitte mää vasta kiroilenki."

Vedän poikaset vielä kerran lähemmäs itseäni. Ne eivät enää mahdu samaan kasaan niin kuin ensimmäisinä päivinä, ja juuri se saa minut huomaamaan, kuinka nopeasti aika karkaa. Katson erityisesti Seyksiä, joka on taas onnistunut valtaamaan puolet pesästä täysin tietämättään.

"Voi perkele, kakara… sää kasvat nopeemmin ku vanhan emon hermot. Mut minkäs teet. Kyl tähän sydämeen vielä yks riesa mahtuu, vaikka pesään ei enää mahtuiskaan."