🐈

Kyllä tää alkaa jo vituttaa meitä molempia

Heräsin taas pesukoneen päältä. Siitä on tullu mun oma tähystyspaikka. Sieltä näkee aidalle, keittiöön ja melkein koko valtakuntaan. Ei tarvii ku vähän päätä nostaa, niin tietää heti missä se musta mökö menee.

Aamu alko samalla tavalla ku joka ikinen aamu. Makuuhuoneesta kuulu tuttu huuto.

"Onks tääl keittää? Norriiiiss?"

Ja herranjestas sitä vastausta.

"Auuuuuuuu... auuuuu... mjuuuuu... auuuuuuu..."

Se vetää semmosen aamukonsertin, että mää luulen joka kerta sen pyörtyvän kesken laulun. Ei kukaan normaali kissa jaksa noin pitkään huutaa. Ihan ku sillä olis joku elinikänen sopimus vastata jokaiseen huutoon.

Sitten kuulu seuraava kysymys.

"Pirppuuu... missä sää oooot?"

No pakkohan siihen oli vastata. Ei se ihmisnaaras muuten löydä mua ikinä. Mää päästin pari kunnon "MRAUU!"-huutoa pesukoneen päältä. Täytyyhän henkilökunnan tietää, että työnjohto on edelleen virassa.

Ai niin...

En mää oo viime päivinä paljoo muuta tehnykkään ku suhissu, murissu ja vastaillu nimihuutoihin. Tänään huomasin kuitenkin yhen asian. Murinaa tuli paljon vähemmän. Pari suhahdusta pääsi edelleen vahingossa, mutta tassut pysy visusti omalla puolella. Tää #siirrettyaggressio alkaa vissiin pikkuhiljaa päästää otettaan.

Norris sai taas kulkea ihan missä huvittaa. Aamukahviterassi, aitaus, vintti, keittiö ja lopuks keittiön pöytä. Siinä se makas puoliks silmät kiinni, mutta kyllä mää tiesin sen vahtivan mua samalla. Se on edelleen semmonen jäätyny musta etana. Liikkuu rauhassa, kattoo sivulle ja antaa mun päättää, kuinka lähelle uskallan tulla. Täytyy myöntää, että toi puhuu #kissankieli yllättävän hyvin.

Mää väistin vieläkin pari kertaa. Kävin saunan lauteiden alla ja pesukoneen päällä kääntymässä. Mutta enää en jääny sinne piiloon. Noin puol minuuttii myöhemmin tulin ite takaisin tarkistamaan, tuliko Norris perässä. Ja eihän se tullu. Se jatko omia hommiaan ihan ku sillä ei olis mitään todisteltavaa.

Syötiin taas yhdessä keittiön lattialla. Raksut meni alas ilman ongelmia. Kissanminttusalaatitkin vedettiin melkein vierekkäin. Saatto siinä yks pieni "psssst..." lipsahtaa, mutta siihen se jäi. Viikko sitten tästä olis tullu täysmittanen sota.

Päivällä mää päätin metsästää. Aurinko osu lattiaan ja siihen ilmesty semmonen kirkas valopiste. Kyllähän se oli pakko ottaa hengiltä. Syöksyin sen perään pitkin keittiötä, loikin seinille ja löin tassulla niin että varmasti oppii olemaan. Ihmiset nauro taas. Ei ne tajua, kuinka vaarallisia ne valopisteet oikeesti on.

Sen jälkeen löyty robottihiiri. Se yritti muka paeta sohvan alle. Ei paennu. Yks kunnon läimäytys, pari tarkkaa puraisua niskaan ja se oli tainnutettu. Kannoin sen ylpeenä vähän matkan päähän ja kattelin ympärilleni, jos joku sattuis arvostamaan hyvää metsästäjää. Ei sattunu. Ihmiset vaan sano, että "hyvä Pirppu'u". Kyllähän ne yrittää.

Loppupäivästä löyty taas se vaaleanpunanen plyysinen kylpytakin vyö. Sehän on mun ikiaikanen vihollinen. Otin päästä kiinni, kiljuin koko matkan ja raahasin sen keittiöstä ihan toiseen huoneeseen. Siinä tuli taas koko talolle selväks, että jos joskus oikee käärme eksyy sisälle, mää hoidan kyllä homman.

Feliway Friends puhisee edelleen pistorasiassa ja ihmiset syöttää meille Calming-raksuja. En tiedä auttaako ne vai auttaako aika. Mutta ihmiset sanoo, että #siirrettyaggressio voi pitää kissan hermoston ylikierroksilla vielä pitkään sen jälkeen, kun alkuperäinen syy on hävinny. Kissan pää ei vaan heti usko, että vaara on ohi.

Tänään mää en enää nähny Norriksessa hirviötä.

Mää näin siinä vaan sen saman mustan mökön.

Ja se on muuten aika saatanan iso edistysaskel.