Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 13

Ei kukaan muu tätä siivoa

Poikasten kanssa huomaa nopeasti, ettei pesä pysy siistinä sillä, että sitä tuijottaa pahasti. Lehtiä on väärissä paikoissa, sammalta pitkin kulkuaukkoa ja jokainen tuntuu olevan sitä mieltä, että joku muu korjaa sotkut. Se joku muu olen aina minä. "Voi pyhä perkele sentään… ootteks te perustanu tänne kaatopaikan vai pesän? Ei kukaan muu tätä siivoa. Ei tuu harakka haravan kans, eikä kettu kanna roskia pois."

Mää alan järjestellä pesää taas kerran. Työnnän märät lehdet ulos, lisään kuivia tilalle ja tampaan sammalta kuonollani tiiviimmäksi. Siinä samalla huomaan, että yksi poikasista makaa keskellä kulkuaukkoa niin tyytyväisenä kuin olisi itse koko rakennusmestari. Ei tarvitse edes arvata kuka se on. "Missä se yks taas on… no tietenkin tossa. Mitä vittuu, Seyks? Onks sun mielest hyvä paikka ottaa nokoset just siihen, mistä kaikkien pitäis kulkee?" Seyks avaa hetkeksi suunsa, venyttelee ja jatkaa uniaan kuin minun mielipiteelläni ei olisi mitään arvoa. Puren huultani niin kovaa, että silmiä kirveltää.

"Heh…"

Ei.

Ei vielä.

Sitten yritän kiertää sen ja onnistun potkaisemaan kuivaa lehtikasaa niin, että puolet juuri siivoamastani pesästä leviää uudelleen pitkin lattiaa. Seyks säpsähtää hereille, pyörähtää ympäri ja jää katsomaan minua aivan viattoman näköisenä. Siihen se itsehillintä loppuu.

"Käk-käk-käk… voi saatanan sankari! Mää siivoon, sää nukut ja lopuks näyttää siltä, että mää oon sotkenu koko paikan. Kyl sää osaat. Jos tästä joskus jaetaan palkintoja, ni sää voitat sarjan 'en tehny mitään, mut kaikki meni silti pieleen'."

Muut poikaset havahtuvat meteliin ja alkavat tietenkin liikkua yhtä aikaa. Yksi kierähtää sammaleeseen, toinen yrittää puskea väärälle nisälle ja kolmas jää ihmettelemään kuivaa lehteä kuin näkisi sellaisen ensimmäistä kertaa. Minä vedän syvään henkeä ja pudistan päätäni. "Ei jumalauta… yks siivoo, viis sotkee. Tää on huonompi diili ku ketun kanssa neuvottelu."

Sitten ilma muuttuu taas. Pesän suulle hiipii sama tuttu haju, joka ei jätä minua rauhaan. Märän maan keskeltä nousee öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan tuoksu niin selvästi, että koko ruumis jännittyy. Nostan kuononi ilmaan ja jään kuuntelemaan. "Jaahas… sää oot taas siinä. Jos aiot hiippailla tässä pihassa koko kevään, ni voisit joskus tulla edes kantamaan pari lehteä. Tääl on yks rakennusmestari, joka ei tee muuta ku nukkuu."

Kukaan ei vastaa. Metsä pysyy hiljaa, mutta minä en enää usko sattumiin. Kerään viimeiset lehdet takaisin paikoilleen, työnnän Seyksin varovasti syrjään kulkuaukolta ja käperryn koko poikueen ympärille. "Noni… nyt nukutaan. Ja sää, Seyks… yritä edes kerran herätä niin, ettei koko pesä mene samalla uusiks. Vaikka toisaalta… ei se taida olla sun tyylis."