Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 29

Väärä pesä

On siinäkin ikä, kun jokainen kakara kuvittelee osaavansa rakentaa pesän paremmin kuin emo. Minä katselen sivusta ja annan niiden touhuta. Ei kaikkea kannata kieltää. Joskus elämä opettaa nopeammin kuin vanhan emon marmatus. Tosin välillä tekee mieli auttaa sitä elämää vähän eteenpäin. "No niin, rakentakaas sitte. Mää istun tässä ja katon, kuinka kauan kestää ennen ku joku keksii tehdä katon lattiaan."

Neljä poikasta alkoi kantaa kuivia lehtiä samaan paikkaan veneen alle. Vino kasa sekin oli, mutta sentään oikeassa paikassa. Ne tunkivat sammalta väliin, pyörittivät lehtiä kuonollaan ja näyttivät niin ylpeiltä kuin olisivat rakentaneet kokonaisen kartanon. Minä nyökkäsin hiljaa. "Joo… yritystä on. Ei sillä vielä talvea pärjää, mutta ette sentään rakenna sitä keskelle kulkuväylää. Se on jo edistystä."

Sitten vilkaisin ympärilleni.

"Missä se yks taas on?"

Ei tarvinnut etsiä kauaa.

Seyks oli hävinnyt veneen toiselle puolelle ja puuhasi siellä niin tohkeissaan, ettei huomannut edes minun tulevan. Se oli löytänyt pienen painanteen aivan räystään alle, siihen kohtaan mihin jokainen sadevesi valui ensimmäisenä. Se kantoi sinne vihreitä voikukanlehtiä, tuoretta heinää ja vielä märkiä koivunlehtiä niin innokkaasti, että koko kasa alkoi painua kasaan jo ennen kuin se oli valmis.

"Mitä vittuu, Seyks?"

Se nosti päätään ylpeänä.

"Pesä."

"Pesä?"

"Nii."

"Voi pyhä perkele…"

Purin huultani.

Ei.

Ei saa.

"Mää kysyn ny ihan mielenkiinnosta. Meinaaks sää nukkua tuolla vai kasvattaa sammakonkutua?"

Seyks katsoi omaa rakennelmaansa, sitten minua ja sitten taas rakennelmaansa.

"Tää on hyvä."

"Hyvä? Siihen sataa suoraan sisään."

"Ei sada."

Juuri silloin veneen reunalta tipahti vanha vesipisara suoraan keskelle Seyksin pesää.

Plop.

Koko hieno rakennelma lysähti kasaan kuin märkä lettu.

Minä käänsin päätäni pois.

"Heh…"

Hartiat alkoivat täristä.

"Heh… käk…"

Ei siitä enää mitään tullut.

"Käk-käk-käk… voi saatanan rakennusmestari! Sää löysit pihan ainoon paikan, johon vesi tulee ilman kutsua. Jos tästä jaettais vuoden pesäpalkinto, ni sää voittaisit sarjan 'lyhin käyttöikä'."

Seyks tuijotti vettynyttä pesäänsä pitkään. Se tökkäsi sitä kerran kuonolla, mutta kasa vain levisi entistä enemmän.

"Meni rikki."

"Niin meni."

"Miks?"

"Koska sää rakensit sen väärään paikkaan vääristä tavaroista."

"Mistä sitte tehdään?"

"Nyt alkoi tulla ensimmäinen järkevä kysymys."

Mää kävelin sen viereen ja työnsin kuonollani märät lehdet syrjään.

"Kuivat lehdet. Kuiva sammal. Suojainen paikka. Ei siihen sen kummempaa taikaa tarvita. Luonto tekee loput."

Seyks nyökkäsi vakavana ja alkoi kerätä märkiä lehtiä pois yksi kerrallaan. Minä katselin sitä hetken ja hymyilin itsekseni.

"No niin… nyt sää opit jotain ilman, että mää jouduin edes kunnolla kiroilemaan. Älä kuitenkaan innostu liikaa. Huomenna sää keksit taas jonkun aivan uuden tavan tehdä asiat päin persettä."

Seyks vilkaisi minua ja virnisti ensimmäisen kerran ihan tarkoituksella.

"Voipi olla."

Minä jäin tuijottamaan sitä hetkeksi.

"Voi perkele… ny se on alkanu vastailla."