Ennen poikasia

Jos joku väittää, että vanha siili unohtaa kaiken, niin se voi painua Aurajokeen kokeilemaan kuinka syvää siellä on. Minun jalat kyllä kolottaa sateella, oikea kylki muistuttaa jokaisesta ketun kanssa juostusta metristä ja vasemman takajalan vanha nirhauma herää eloon aina syksyn ensimmäisenä kylmänä yönä. Mutta muisti… se on vieläkin piikin terävä. Mää muistan hajut, äänet ja ne naamat, joita olis tehnyt mieli purra jo ensimmäisellä tapaamisella. Enkä vähiten sitä kevättä, jolloin yksi tavallinen poikue päätti ruveta tekemään elämästäni helvetin paljon monimutkaisempaa.

Kevät haisee aina samalta. Märkä multa, kastemadot, viimevuotiset lehdet ja ne saatanan urokset, jotka kuvittelee olevansa koko Aurajoen lahja siilinaaraille. Joka kevät sama sirkus. Yksi puhisee, toinen tönii ja kolmas yrittää näyttää siltä kuin olisi muka kovakin kulkija. Mää olen nähnyt niitä enemmän kuin tarpeekseni. Suurin osa on pelkkää meteliä piikkien sisällä, eikä niistä jää mieleen muuta kuin huono haju.

Yksi kuitenkin jäi.

En sano vielä miksi.

Ei siksi, että haluaisin tehdä tästä jonkun halvan jännärin. Vaan siksi, että mää en vieläkään tiedä, oliko se sattumaa vai alkoiko koko hemmetin sotku juuri sinä yönä. Kun jälkeenpäin katsoo kaikkia niitä outoja jälkiä, kadonneita öitä ja yhtä poikasta, joka ei koskaan käyttäytynyt niin kuin muiden olisi pitänyt, alkaa väkisinkin vituttaa oma silloisen itsensä sokeus. Olin nähnyt jotakin, mutta en ymmärtänyt katsovani sitä.

Ja se on kuulkaa vanhalle siilille kaikkein ärsyttävin tunne.

Koska mää en yleensä erehdy.