Turkoosi välähdys alkoi näkyä vähän useammin mitä lähemmäs juhannusta mentiin. Ei se mikään majakka ollut eikä semmone että sen olisi nähnyt pellon toiselta puolelta. Kosteina öinä, kun kaste tarttui piikkeihin ja kuu tai aamuaurinko osui oikeasta kulmasta, niissä näkyi hetken aikaa outo sävy. Semmone pieni turkoosi häivähdys, joka tuli ja meni ennen kuin sitä ehti kunnolla edes katsoa.

Äiti ei tykännyt siitä paskaakaan.

Vanha siili ei ollut elänyt monta talvea hengissä olemalla helposti huomattava. Ruskea oli hyvä väri. Harmaa oli hyvä väri. Mutainen oli vielä parempi. Jos joku näki sinut kunnolla, siinä oli yleensä jotakin mennyt jo valmiiksi pieleen. Siksi äiti huomasi välillä tuijottavansa poikasen piikkejä vähän liian pitkään, varsinkin kosteiden öiden jälkeen.

Poikanen itse ei näyttänyt välittävän koko asiasta. Sitä kiinnosti paljon enemmän kaikki muu. Ratapenkka kiinnosti. Joen ääni kiinnosti. Ihmisten puheet kiinnostivat. Kerran se jäi kuuntelemaan kahta ukkoa, jotka korjasivat jotakin vanhaa maatalouskonetta navetan takana. Ukot olivat siinä iässä, että työkalut liikkuivat oikeisiin paikkoihin ilman että niitä tarvitsi juuri katsoa. Samalla ne kirosivat tasaisella tahdilla niin kuin hengittäminen olisi ollut kesken ilman sitä.

Toinen ukoista löi rystysensä metalliin ja päästi ilmoille äänen, joka sai variksetkin säikähtämään.

"Voi pahus sentää."

Ukko ravisteli kättään, sylkäisi maahan ja jatkoi hommia. Toinen ukko nauroi niin että yskä meinasi tulla. Koko tapahtuma kesti ehkä kymmenen sekuntia. Molemmat unohtivat sen saman tien.

Poikanen ei unohtanut.

Myöhemmin samana yönä se yritti ryömiä vanhan laudan ali ja onnistui juuttumaan hetkeksi vatsastaan kiinni mutaan. Siinä ei ollut mitään vaarallista. Se olisi päässyt irti vaikka olisi jäänyt yksinkin. Silti sen suusta tuli lähes välittömästi sama sana.

"Pahus."

Sana kuulosti vähän oudolta, koska kuono oli täynnä savea. Äiti nosti päänsä.

Poikanen nousi itsekin.

Sitten se ravisti mutaa naamastaan ja kokeili sanaa uudelleen.

"Pahus."

Äiti tuijotti sitä hetken.

"Joovai. Yks sellane sitte."

Vanha siili ei ymmärtänyt miten jonkun päähän saattoi jäädä noin turhanpäiväinen ääni yhdestä kuulemisesta. Muut poikaset unohtivat asioita jatkuvasti. Ne unohtivat missä mato oli ollut, unohtivat mihin olivat menossa ja välillä unohtivat jopa miksi olivat tappelemassa. Tämä yksi taas tuntui keräävän kaiken mahdollisen talteen. Äänet, hajut, paikat ja reitit menivät johonkin sen pienen kallon sisälle eivätkä näyttäneet lähtevän sieltä mihinkään.

Se alkoi näkyä muuallakin. Jos äiti oli kerran vienyt pesueen tietyn ojan reunalle, poikanen löysi sinne uudelleen. Jos jokin traktori kulki aina samaan aikaan peltotietä pitkin, poikanen nosti päänsä jo ennen kuin ääni kuului kunnolla. Jos joku ukko päästi suustaan uuden sanan, se jäi pyörimään poikasen mieleen kuin takiaisen siemen koiran turkkiin.

Aurajoen rannassa maailma jatkoi kulkuaan aivan välittämättä yhdestä siilinpoikasesta. Vilja kasvoi, sammakot huusivat ojissa ja vanhan navetan pelti naksui lämpiminä päivinä. Poikanen kulki muiden mukana, söi siinä missä muutkin ja kasvoi samaa vauhtia kuin sisaruksensa. Silti äiti huomasi välillä katsovansa sitä vähän tavallista pidempään.

Ei siksi että se olisi ollut viisain.

Ei siksi että se olisi ollut vahvin.

Ei edes siksi että sen piikeissä näkyi välillä se kummallinen turkoosi häivähdys.

Vaan siksi, että se vaikutti muistavan jokaisen hemmetin asian, jonka maailma sen eteen heitti.