Torstaiaamuna ihmiset päätti perustaa kaupan tunturiin. Tää kuulostaa jo lähtökohtaisesti semmoselta ajatukselta, jonka joku olis voinu pysäyttää ennen toteutusta, mutta ei tietenkään pysäyttäny. Hellulandian ja NahkaJaakon markkinateltat piti saada pystyyn, pöydät paikoilleen ja myytävät tavarat esille ennen ku Jänkhällä Jytisee pääsis kunnolla vauhtiin.
Mää kattelin vierestä, kun ihmiset alotti kaupankäynnin vanhimman rituaalin. Ensin otetaan tavara, joka on kotona laitettu laatikkoon. Laatikko kannetaan pesäkärryyn, kuljetetaan Liedosta Saariselälle, kannetaan ulos ja puretaan takaisin pöydälle. Kolmen päivän päästä koko paska tehdään päinvastaisessa järjestyksessä. Ihmiset kutsuu tätä tapahtumamyynniks. Mää kutsun sitä tavaran pitkäks kävelylenkiks.
Laatikoita tuli lisää, pöytiä tuli lisää ja jostain ilmestyi teltan seiniä, johtoja, kylttejä, mukikamaa, avaimenperiä ja kaikenlaista muuta sälää, jota ihmiskunta ilmeisesti tarvitsee voidakseen ostaa toisiltaan tavaraa parkkipaikalla. Kaikelle löytyi paikka, ainakin hetkeks. Ruokailulle ei tietenkään löytyny, koska se olis vaatinu ihmisiltä aivan kohtuuttoman pitkälle vietyä ennakointia.
Ensimmäinen merkki lähestyvästä järjestelmäromahduksesta kuului Nekelin suunnalta. – Alkaa olemaan vähän nälkä. Mää höristin korvia, koska olen eläny näiden kanssa sen verran kauan, että tiedän ton lauseen todellisen merkityksen. Vähän nälkä ei tarkoita ihmisellä vähän nälkää. Se tarkoittaa, että polttoainevalo on palanu jo viimeiset viisikymmentä kilometriä, moottori käy höyryillä ja kohta joku täysin viaton pakkauslaatikko saa kuulla olevansa vittumainen.
Olis voinu syödä. Ei syöty. Kannettiin lisää tavaraa, koska ihminen on ainoa tuntemani eläin, joka tunnistaa oman toimintakykynsä olevan loppumassa ja päättää korjata tilanteen fyysisellä lisärasituksella. Jos siilillä on nälkä, siili etsii ruokaa. Jos kissalla on nälkä, se ilmoittaa asiasta niin kauan, että joku muu etsii ruoan. Ihminen nostaa laatikon ja alkaa vihata ympäristöään.
Hetken päästä järjestelmä antoi seuraavan ilmoituksen. – Vittu ku on paha olo. Noni. Siinä meni keltainen varoitusvalo ja kojelaudassa paloi jo kaikki mahdollinen. Jossain konehuoneessa varmaan savu nousi, mutta Nekeli jatko edelleen tavaroiden kantamista. Evoluutio on tehny ihmisestä monessa suhteessa hienon eläimen, mutta itsesuojeluvaiston kohdalla on selvästi ollu perjantai-iltapäivä ja tekijällä kiire kotiin.
Samaan aikaan Saariselän tuuli huomasi, että alueelle oli saapunu etelästä joukko ihmisiä, jotka olivat asettaneet kevyitä esineitä pöydille. Tuuli kiinnostui välittömästi. Ensin lähti jotain pientä, sitten vähän enemmän ja kohta avaimenperät oli pitkin maata. – Janette, auta! Noi saatanan avaimenperät on maassa! Nuorempi ihmisnaaras lähti keräämään niitä, minkä tuuli tulkitsi ilmeisesti kilpailukutsuks.
Säännöt oli yksinkertaiset. Ihminen nostaa tavaran, tuuli siirtää sen. Ihminen hakee tavaran, tuuli siirtää seuraavan. Ihminen kiroilee, tuuli ei välitä. Voittajasta ei ollu missään vaiheessa epäselvyyttä, mutta ihmiset jatko sitkeästi, koska tappion myöntäminen luonnonvoimalle olis ilmeisesti ollu jotenkin noloa.
Sitten kuului: – Perkele ku nää pakasloorat painaa! Tääkin oli kiinnostava havainto, koska niiden paino tuskin oli muuttunu Liedon ja Saariselän välillä. Ihminen vaan huomaa tavaran massan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun se on kantanu saman laatikon neljännen kerran, verensokeri on kellarin alapuolella ja jokainen ympärillä oleva esine alkaa vaikuttaa henkilökohtaiselta loukkaukselta.
Tuuli yltyi. Teltan helmat hakkas, pöytäliinat yritti lähteä omille teilleen ja kaikki alle kolmekiloinen alkoi näyttää siltä, että sillä oli henkilökohtaisia suunnitelmia Norjan suhteen. Ihmiset painoi tavaroita kiinni pöytiin ja yritti vakuuttaa toisilleen, että kyllä tää tästä. Mää olen huomannu, että mitä useammin ihminen sanoo noin, sitä vähemmän se itse uskoo siihen.
Sitten ilmoille kajahti päivän virallinen säätiedotus. – VOI HELVETIN JUUSTOISTA PALLIVAHAA, TUULEE NIIN ET KAMAT LEVII! Mää pysähdyin siihen paikkaan. Joskus ihmisnaaraan suusta tulee ilmaisuja, joiden kohdalla jopa siili joutuu arvioimaan uudelleen kaiken, mitä luuli suomen kielestä tietävänsä. Juustoinen pallivaha oli yks niistä.
Mää en tiedä, mitä juustoinen pallivaha on. En tiedä, onko sitä olemassa, mihin sitä käytetään tai miksi juuri tuuli toi sen Nekelin mieleen. En myöskään kysyny, koska elämässä tulee vastaan hetkiä, jolloin uteliaisuus ei ole hyve vaan suora reitti sellaiseen tietoon, jonka kanssa joutuu sitten elämään loppuikänsä.
Rakennussuunnitelmaa muutettiin lennossa. Teltan seiniä vedettiin kiinni, pesäkärryä hyödynnettiin tuulensuojana ja tavaroita järjestettiin uudestaan paikkoihin, joista niiden arvioitiin lentävän hieman myöhemmin. Tää on ihmisten rakentamisen perusperiaate: ensin tehdään suunnitelma, sitten todellisuus saapuu paikalle ja lopulta kiroillaan sekä tehdään suunnitelma uusiks.
Saariselkä toi todellisuuden paikalle puuskittain. Yksi tuulenpuuska löi telttaan sillä voimalla, että mää olin hetken varma koko myyntipisteen vaihtavan valtakuntaa. Jos narut olis antanu periks, Hellulandialla olis ehkä ollu ennen iltapäivää Norjan sivuliike, eikä siihen olis tarvittu edes yritystukihakemusta.
Koska pelkkä tuuli olis ollu liian helppo vastustaja, seuraavaks alkoi sataa. Tietenkin alkoi. Ihmiset säntäili teltan ympärillä, sulki seiniä, nosteli tavaroita kuivaan ja yritti pitää kaupallisen toiminnan edes suunnilleen samalla postinumeroalueella. Tää kaikki tehtiin märkänä, nälkäsenä ja siinä uskossa, että kyseessä oli vapaaehtoisesti valittu harrastus- ja työreissu.
Pajakissat seuras tätä möksästä. Tai tarkemmin sanottuna ne eivät tehneet asialle yhtään mitään, mikä oli tilanteeseen nähden erittäin järkevä ratkaisu. Norris makas takapään sängyllä ja katsoi ikkunasta ulos sillä ilmeellä, jolla kartanonherra tarkkailee tiluksiaan ja ihmettelee, miksi palvelusväki on kastunu. Sen naamasta näki selvästi, että ulkoilma oli alempien yhteiskuntaluokkien ongelma.
Pirppu’u puolestaan tarkkaili maisemaa huomattavasti kiinnostuneempana. Sen päässä oli aivan varmasti jo suunnitelma siitä, miten se pääsis valjaissa tutkimaan Saariselkää heti kun ihmiset lakkais juoksemasta avaimenperien perässä. Kissat olivat kuivia, lämpimässä ja vaakatasossa. Ihmiset olivat märkiä, nälkäsiä ja jahtasivat tavaraa pitkin pihaa. Tästä voi jokainen itse päätellä, kumpi laji on evoluutiossa pidemmällä.
Mää olin sillä välin huomannu metsän kotilon vieressä. Siinä oli puita, varvikkoa, maata ja ennen kaikkea rauhaa. Ei yhtään myyntipöytää, avaimenperää, pakaslooraa tai teltan seinää, jonka joku oli taas hukannu vaikka se oli kaksi minuuttia sitten sen omassa kädessä. Päätin saman tien, että siitä tulee mun Saariselän sivupesä.
Jos ihmiset alkaa käydä hermoille, metsään. Jos tarvii rauhaa, metsään. Jos löytyy jotain syötävää, aina parempi. Metsässä ei myöskään kukaan huuda, missä on toinen jatkojohto, eikä kysy kuka siirsi sakset vaikka kysyjä itse istuu niiden päällä. Siinä oli jo aika monta hyvän lomakohteen tunnusmerkkiä.
Metsällä oli vielä yks ylivoimainen etu. Siellä ei näkyny perunarieskaa. Tässä vaiheessa reissua siitäkin oli tullu jo merkittävä laatutekijä, koska ihmislauman suhde perunarieskaan oli alkanu muistuttaa enemmän huoltovarmuusoperaatiota kuin ruokailua.
Päivän mittaan teltat saatiin kuitenkin pysymään Saariselällä. Tavarat saatiin pöydille, seinät suunnilleen oikeisiin kohtiin ja ihmisetkin tais lopulta saada jotain syötävää ennen kuin elimistö alkoi käyttää sisäelimiä vararavintona. Hetken ajan koko alue näytti jopa siltä, että joku olis tienny mitä täällä tehdään.
Ja silloin joku ihmisistä teki virheen. Semmosen virheen, jonka jopa mää tiesin välittömästi vaaralliseks. Se katsoi ympärilleen, totesi telttojen olevan pystyssä ja sanoi ääneen, että ollaan kuulemma aikataulusta edellä.
Mää olisin voinu purra sitä nilkkaan. Ei siksi, että olisin ollu vihainen, vaan ihan kaikkien turvallisuuden vuoksi. Tollasta ei sanota ääneen. Ei tapahtumareissulla, ei moottoripyöräreissulla eikä varsinkaan Hellulandian läheisyydessä. Se on sama ku menis ukkosella tunturin päälle metallikeppi kädessä ja huutais taivaalle, että anna tulla vaan, ei tässä mitään kuitenkaan tapahdu.
Universumi kuulee kyllä. Ja Hellulandian kohdalla se kuuntelee muutenkin aivan liian tarkasti. Mää kattelin telttoja, märkiä ihmisiä, tuulessa lepattavia seiniä ja möksän ikkunasta meitä halveksivaa Norrisia. Sitten painuin metsän suuntaan ennen ku maailmankaikkeus ehtis vastata.
Koska kyllä se vastais. Se vastaa aina. Ja yleensä sillä on vittumaisen hyvä ajoitus.
mE’mmin huomio
Jos tapahtumapaikalla kaikki näyttää hetken olevan kunnossa, pidä turpas kiinni. Älä varsinkaan sano, että ollaan aikataulusta edellä. Universumilla ei välttämättä ollu siihen asti mitään suunnitelmia, mutta ei sille tarvi saatana antaa ideoita.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja
Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, eli tapahtumat sellasina kuin ne näyttää siilin silmin katsottuna. mE’mmi ei ole satuhahmo eikä mikään söpö metsän pikku tiedottaja, vaan Hellulandian piikikäs alter ego, joka seuraa ihmisnaaraiden, Pajakissojen, möksän, pesäkärryn ja muun liikkuvan katastrofiosaston elämää ja kirjaa olennaiset asiat muistiin. Yleensä vähän tarkemmin kuin ihmiset itse toivois.
Hellulandian päiväkirjoissa samoja reissuja ja samaa elämää katsotaan useammasta suunnasta. mE’mmin päiväkirjassa äänessä on siili, jonka mielestä ihmislaji on edelleen keskeneräinen kokeilu. Hellulandian Nekelin päiväkirjassa tapahtumat kertoo Nekeli itse, jolloin mukaan tulee ihmisnaaraan oma versio siitä, miksi taas ollaan satojen kilometrien päässä kotoa, tavarat levällään ja joku huutaa teltan alta perkelettä. Mukana kulkee myös muuta Hellulandian väkeä, Pajakissoja ja niiden omia raportteja, koska tässä porukassa näköjään kaikilla on mielipide.
Lisää mE’mmin, Nekelin ja muun Hellulandian porukan päiväkirjoja löytyy osoitteesta:
Varoitus on annettu. Jos jatkat lukemista, saatat huomata, ettei Hellulandia ole paikka, johon tullaan hakemaan vastauksia. Täällä lähinnä dokumentoidaan, miten helvetin monta uutta kysymystä yhdestä tavallisesta päivästä pystyy syntymään.
