Matka jatkui taas pitkin Lappia, ja maisemat meni siihen kategoriaan, jossa jopa mää olin hetken hiljaa. Ei sen takia, että olisin herkistyny. Ei helvetissä. Mää suoritin ympäristön ammattimaista tarkkailua ja arvioin muun muassa pusikoiden laatua, maaperän tonkimiskelpoisuutta ja sitä, kuinka kauas ihmisistä pääsis, jos vaan hyppäis möksästä oikeessa kohdassa.
Puskaparkkeja näkyi matkan varrella niin paljon, että aloin jo ihmetellä, miks ihmiset ylipäätään maksaa leirintäalueista. Tuolla olis voinu ajaa möksän keskelle maisemaa, vetää oven kiinni ja herätä ilman, että naapurin croissantin rapina kuuluu seinän läpi. Ympärillä olis ollu metsää, tunturia ja sen verran tyhjää tilaa, että jopa ihmisnaaraiden säätäminen olis ehkä mahtunu sinne aiheuttamatta ruuhkaa.
Liikennettä sentään oli. Tai Lapissa liikenteeks kutsutaan sitä, että poro seisoo keskellä tietä perse kohti lähestyvää ajoneuvoa ja pohtii jotain sille itselleen tärkeää. Poro ei väistä, kiirehdi eikä koe olevansa millään tavalla osallinen siihen jonoon, joka sen taakse muodostuu. Se vaan löntystelee siinä missä huvittaa ja olettaa muun maailman mukautuvan tilanteeseen.
Täytyy myöntää, että porossa on asennetta. Jos mE’mmi olis kaksisataa kiloa painavampi ja sarvellinen, mää tekisin aivan samaa. Menisin keskelle tietä, pysähtyisin siihen ja antaisin ihmisten opetella kärsivällisyyttä.
Matkanteko sujui kuitenkin ihan siedettävästi, kunnes möksän sisältä tehtiin havainto, joka muutti päivän suunnitelmat välittömästi.
Pajakissojen märkäruoka oli loppumassa.
Nyt loppu maisemien ihailu.
Tässä laumassa voidaan ajaa ilman järkevää aikataulua, ihmiset voi unohtaa oman ruokailunsa puoleks päiväks ja kaasupullon tilanteestakin voidaan keskustella vasta sitten, kun liesi lakkaa toimimasta. Mutta jos Pajakissojen ruokahuoltoon ilmestyy aukko, koko retkikunta siirtyy välittömästi poikkeustilaan.
Norris ei tietenkään ollu vielä kuolemassa nälkään. Sen edellisestä ateriasta saattoi olla jopa useita minuutteja. Mutta kissan näkökulmasta ruokakupin pohjan näkyminen on vakava yhteiskunnallinen kriisi, johon vastuullisen henkilöstön kuuluu reagoida ennen kuin joudutaan turvautumaan kansainväliseen ruoka-apuun.
Pirppu’u olis mahdollisesti ratkaissu ongelman itse. Ikkunan takana kulki jatkuvasti nelijalkaista tuoreruokaa, mutta poron ottaminen möksään olis vaatinu vähän enemmän pakastintilaa ja todennäköisesti jonkinlaisen keskustelun viranomaisten kanssa.
Siispä suunnaksi Ivalo.
Yhtäkkiä kukaan ei ehdottanu nähtävyyttä, maisemareittiä eikä sitä kuuluisaa katotaan sit seuraavassa paikassa. Kissojen safkaa tarvittiin, joten kauppa muuttui strategiseks huoltovarmuuskeskukseks nopeammin kuin ihmisnaaras ehtii sanoa, ettei sillä oikeestaan ollu edes tarkoitus ostaa mitään.
Äss-kaupassa mentiin tietenkin ensin kissapuolelle. Jäämeren tonnikalaa, Shebaa ja PrimaCatin tonnikalaa kärryyn sen verran, ettei kummankaan kollin tarvitsis seuraavien päivien aikana joutua tilanteeseen, jossa ruokailu myöhästyy neljä minuuttia ja YK joutuu puuttumaan asiaan.
Norris saattoi taas hengittää.
Pirppu’un ei tarvinnut kaataa poroa.
Yhteiskuntarauha säilyi.
Kun Pajakissojen huoltovarmuus oli turvattu, ihmiset päätti tutkia, mitä kaupasta löytyis niille itselleen. Hetken kiertelyn jälkeen tuomio oli, että kauppa oli kuulemma tylsä.
Samat safkat ku kotona.
Mää en oikein tiedä, mitä ne odotti. Että Ivalon marketin lihatiski olis täynnä mammutin kylkeä? Pakastealtaassa olis revontulia annospusseissa? Maitohyllyssä käsin lypsettyä poronmaitoa ja kassalla sais kaupan päälle tunturin?
Marketissa myytiin ruokaa.
Ihmiset olivat järkyttyneitä.
Vaateosasto sentään pelasti tilanteen. Nekeli löysi uuden yömekon, koska vanha kuulemma hiertää ja kuristaa. Mää en ole vaatetusalan asiantuntija, mutta jos nukkumiseen tarkoitettu vaate sekä hiertää että yrittää kuristaa käyttäjänsä, kyse ei ehkä enää ole yömekosta vaan epäonnistuneesta teloitusvälineestä.
Siili ratkaisis tän helposti. Jos joku vaatekappale yrittäis tappaa mut nukkuessa, purisin siihen reiän ja jatkaisin elämääni. Ihminen sen sijaan kärsii aikansa, valittaa asiasta useamman kerran ja ostaa sitten uuden version samasta konseptista. Kaupankäynti perustuu ilmeisesti pitkälti siihen, ettei ihmisellä ole hampaita oikeessa käytössä.
Nuorempi ihmisnaaras eli Pajakissojen palveluskuntaan kuuluva kissavahti oli mukana, ja jotenkin se tylsä kauppa alkoi tuottaa tavaraa ostoskärryyn aivan helvetillistä tahtia. Tää on toinen ihmisissä havaitsemani luonnonlaki: kaupassa ei koskaan ole mitään ostettavaa ennen kuin tullaan kassalle kärryllisen kanssa.
Sitten saavuttiin siihen hyllyyn, jossa koko homma karkas käsistä.
Perunarieskat.
Nekelin ja nuoremman ihmisnaaraan silmiin syttyi sellanen kiilto, jonka mää tunnistan yleensä Pirppu’usta silloin, kun ikkunan takana liikkuu lintu.
Rieskaa kärryyn.
Lisää rieskaa.
Vielä toi.
Ja noi kans.
Kohta hylly näytti siltä, että siihen oli kohdistunu erittäin tarkasti suunniteltu isku. Ei jääny epäselväks, ketkä oli paikalla käyny. Jos Ivalossa myöhemmin samana päivänä joku paikallinen tuli ostamaan perunarieskaa, se sai luultavasti katsella tyhjää hyllyä ja miettiä, mikä helvetin luonnonkatastrofi tästä oli menny ohi.
Hellulandia.
Siinä luonnonkatastrofi.
Perustelukin oli vedenpitävä: Saariselältä ei ehkä saa näitä.
Noni.
Siinä kohtaa kyse ei enää ollu ruokakaupasta vaan hamstrauksesta.
Mää näin jo tulevaisuuden. Möksän lattian alle rakennetaan salalokero. Sinne pinotaan rieskapaketit. Nekeli seisoo yöllä Saariselän parkkipaikalla aurinkolasit päässä, avaa takkia vähän ja kuiskaa epäilyttävälle motoristille: Mulla olis kaks pakettia aitoa Ivalon tavaraa. Tuoretta. Käteinen kelpaa.
Ensin yksi paketti kokeiluun.
Sitten toinen varmuuden vuoks.
Lopulta tyhjennetään kokonainen hylly satojen kilometrien päässä kotoa.
Ja ihmiset kehtaa arvostella kissoja siitä, että ne vaatii tiettyä tonnikalaa.
Kauppareissun päättyessä huoltovarmuus oli kuitenkin erinomaisessa kunnossa. Pajakissoille oli tonnikalaa, ihmisille rieskaa ja Nekelillä yömekko, jonka oletettiin ainakin ensimmäisen yön ajan olevan yrittämättä murhata käyttäjäänsä.
Matka sai jatkua.
Ivalosta Saariselälle ei ollu enää pitkä matka, joten Pajakissat eivät ehtiny edes kunnolla loukkaantua siitä, että möksä liikkui taas. Norris oli tuskin ehtiny aloittaa virallista matkustusvastalausettaan, kun oltiin jo perillä.
Saariselällä edessä oli vielä kotilon nouto. Se oli jätetty odottamaan meitä siksi aikaa, kun ihmiset oli painellu pitkin pohjoista, ja nyt koko liikkuva Hellulandian leiri piti saada taas samaan paikkaan ennen Jänkhällä Jytisee -tapahtumaa.
Tässä kohtaa ihmiset tekivät virheen ja ottivat esiin valjaat.
Norris näki oranssit valjaansa ja muuttui välittömästi kissaksi, jonka ihmisoikeuksia oltiin loukkaamassa kansainvälisen tuomioistuimen arvoisesti. Mökölle puettiin pakkopaita, minkä jälkeen sen olemus kertoi hyvin selvästi, ettei tästä tultais koskaan enää puhumaan hyvällä.
Pirppu’u näki turkoosit valjaat.
Sen maailmassa valjailla on vain yksi merkitys.
NYT MENNÄÄN ULOS.
Pirppu’u oli sekunnissa henkisesti jo tunturissa. Se oli valmis tutkimaan Saariselän, tarkastamaan pusikot, laskemaan paikalliset linnut ja mahdollisesti selvittämään, saisiko porosta otteen takajalan kohdalta.
Ei menty kävelylle.
Haettiin kotilo.
Pirppu’un ilmeestä päätellen ihmiset olivat taas kerran rikkoneet kirjallisen sopimuksen, jota kukaan muu ei tienny koskaan allekirjoittaneensa.
Mää kattelin koko porukkaa ja totesin päivän saldon. Kissojen ruokakriisi vältettiin, Ivalon perunarieskavarantoihin tehtiin merkittävä lovi, Nekeli sai uuden yömekon, Norris nöyryytettiin oransseilla valjailla ja Pirppu’ulle luvattiin vahingossa ulkoilu näyttämällä sille turkoosia remmiä.
Ihan tavallinen päivä siis.
Huomenna pitäis alkaa Jänkhällä Jytisee.
Mikä vois mennä pieleen?
Älkää vastatko.
mE’mmin huomio
Ihmisten ja kissojen ero ruokahuollossa on lopulta aika pieni. Kissa haluaa tonnikalaa ja ihminen perunarieskaa. Ainoa todellinen ero on siinä, että kissa ei yritä väittää hamstraamistaan matkailukokemukseks.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja
Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, jossa ihmiselämän tapahtumia tarkastellaan siilin korkeudelta ja yleensä vähän tarkemmin kuin ihmisnaaraat itse haluais. mE’mmi kulkee Hellulandian reissuilla mukana, tarkkailee Pajakissoja, möksää, kotiloa, motoristitapahtumia ja ihmisten loputonta kykyä tehdä yksinkertaisista asioista monivaiheisia operaatioita.
Hellulandian päiväkirjoissa sama maailma saa useamman kertojan. mE’mmin päiväkirjassa äänessä on piikikäs siili, Hellulandian Nekelin päiväkirjassa tapahtumia katotaan ihmisnaaraan omasta vinkkelistä, ja Pajakissat toimittaa tarvittaessa omat raporttinsa, koska Norris ja Pirppu’u eivät tietenkään luota siihen, että ihmiset kirjais tapahtumat oikein.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja, reissuja ja muuta dokumentoitua säätämistä löytyy osoitteesta diy.hellulandia.fi.
Täällä ei opeteta elämänhallintaa. Täällä kerätään todistusaineistoa siitä, ettei sitä välttämättä tarvita.
