16.8. – Pandatehdas, etelän nopeat madot ja kassillinen jalokiviä | mE’mmin päiväkirja
Sunnuntaiaamu alkoi Joulupukin Pajakylän caravan-alueella kello kahdeksan, mikä on mun mielestä täysin asiaton aika aloittaa mitään, jos edellisenä yönä möksässä on harrastettu riisikatastrofia, Yrjöfaksiliikennettä ja muuta liikkuvan ihmislauman normaalia yötoimintaa. Mää heräsin väsyneenä mutta yllättävän tyytyväisenä, koska tällä kertaa päivän ohjelmassa oli jotain poikkeuksellisen järkevää: lähdetään kotiin.
Kahvia koneistoon, tomaatteja naamariin ja vähitellen ihmiset alkoi näyttää siltä, että niitä vois ehkä käyttää ajoneuvon operointiin. Ulkona oli edelleen pilvistä ja helvetin kylmää, koska Lapin kesä oli päättäny pitää maineestaan kiinni viimeiseen kilometriin asti. Mää en enää edes loukkaantunu säästä. Jos elokuu haluaa pukeutua lokakuuks, niin pukeutukoon saatana.
Aamussa oli silti jotain tavallista parempaa. Yhtään markkinatelttaa ei tarvittu pystyttää, myyntipöytiä ei avattu eikä kenenkään tarvinnut asetella avaimenperiä riviin vain sitä varten, että seuraava tuulenpuuska vois suorittaa inventaarion uudelleen. Jänkhällä Jytisee oli meidän osalta paketissa, ja nyt edessä oli enää se pieni logistinen yksityiskohta, että koko Hellulandian liikkuva sirkus piti saada takaisin Lietoon.
Möksä käyntiin, Kotilo perään ja nokka etelään. Mää asetuin matkustusasemiin ja kattelin ikkunasta, kun Lappi alkoi jäädä taakse kilometri kerrallaan. Siinä vaiheessa ihmiset alko puhua kotiin viemisistä ja tuliaisista, mikä sai mut tarkistamaan oman omaisuustilanteeni.
Ei huolta.
Mää olin hoitanu asian.
Tankavaarasta oli nimittäin tarttunu mukaan melkein kassillinen jalokiviä. Ei mitään ojanpohjasta kuonolla kaivettua sepeliä, vaan kultasepän kaupasta valittuja, ostettuja ja näin ollen kiistatta erittäin tarpeellisia kiiltäviä asioita. Ihmiset käyttää sanaa turha kummallisen kevyesti tavaroista, joiden ainoa varsinainen ongelma on se, etteivät ne satu olemaan niiden omia.
Yks jalokivi olis ollu matkamuisto. Kaks olis ollu kokoelman alku. Kolmannen jälkeen oli aivan turha enää teeskennellä, että tässä oltais harjoittamassa maltillista matkailukulutusta. Mää olin siirtyny suoraan aarrevaraston perustamiseen, ja sen jälkeen määrällä ei enää ollu mitään filosofista merkitystä.
Kun pöydällä on tarpeeks monta kiiltävää kiveä, ei järkevä siili ala valita niiden väliltä. Se olis sama ku ihmiselle annettais kasa rahaa ja käskettäis ottamaan vain kaunein seteli. Kaikki mukaan. Ongelma ratkaistu.
Ihmiset oli tietenkin kiinnostuneempia siitä, paljonko mun kimaltava laukku painoi. Mää taas olin kiinnostuneempi siitä, miksi niiden mielestä juuri mun omaisuus piti ensimmäisenä alistaa jonkinlaiselle painotaloudelliselle tarkastukselle, kun möksässä kuljetettiin samaan aikaan laatikkokaupalla niiden omaa paskaa.
Jos tavaratilan kantavuudesta joskus oikeesti loppuu numerot kesken, aloitetaan inventaario ihmisten kengistä.
Mun jalokiviin ei kosketa.
Tankavaaran kullanhuuhdonnasta oli lisäksi mukana ne pienet omat löydöt. Niitä ei mitata tässä taloudessa grammoina, koska mää olin niiden takia kökkiny kylmässä vedessä perse märkänä ja osallistunu toimintaan, jota ihmiset kutsuu kullanhuuhdonnaks ja jota siili vois yhtä hyvin kutsua vapaaehtoiseks paleluks todennäköisyyslaskennan äärellä.
Jokainen löytyny hippu oli siis arvokas.
Ei välttämättä maailmanmarkkinahinnalla.
Mutta maailmankauppa ei ollu siellä vaskoolin kanssa perse jäässä.
Mää olin.
Siihen päälle vielä hopeakorut, koska nähtävästi mun Lapin-retken taloudellinen strategia oli muuttunu jossain vaiheessa matkailusta omaisuuden hajauttamiseks. Jalokiviä, hopeaa ja kultaa. Siili ei laita kaikkia matoja samaan kompostiin.
Kello yhdentoista paikkeilla alkoi möksän liikkuva lounastarjoilu. Kissavahti oli tehny matkaan perunarieskoja, ja tässä lajissa sen saalistustulos oli huomattavasti parempi kuin edellisen illan VeitikkaBingossa. Rieskan väliin juustoa, poromeetvurstia ja kurkkua, vettä kyytipojaks ja koko toimitus naamariin ajon aikana.
Tästä mää tykkään matkustamisessa. Maisema vaihtuu, ruoka tulee käteen eikä kukaan pyydä siirtämään teltan seinää, etsimään kadonnutta jatkojohtoa tai keräämään tuulen mukana poistuneita avaimenperiä. Ihmisetkin on huomattavasti siedettävämpiä silloin, kun niiden verensokeri ei ole hätätilassa.
Kissavahdin pisteet nousi siis eilisen bingokatastrofin jälkeen selvästi. Ämpäriä se ei ollu onnistunu voittamaan, mutta perunarieskan valmistaminen on sentään käytännöllinen taito. Luonnonvalinta saattaa sittenkin antaa sille jatkoaikaa.
Matka jatkui etelään, kunnes ihmiset ilmoitti seuraavaks pysähdyspaikaks Jyväskylän ja Pandan tehtaanmyymälän. Tai kuten mää asian kuulin: pandatehdas.
Nyt kiinnostuin.
Panda on kuitenkin eläin, ja tehdas on paikka, jossa valmistetaan asioita. Täysin looginen johtopäätös oli siis se, että jossain Jyväskylän suunnalla toimii suomalainen tuotantolaitos, johon menee toisesta päästä mustaa ja valkosta karvaa ja toisesta päästä tulee valmiita pandoja.
Mää aloin heti miettiä tehtaanmyymälää.
Siellähän vois olla kakkoslaatua.
Panda, jolla on toinen korva vähän vinossa: –30 prosenttia.
Panda, jonka musta silmänympärys on painettu sentin liian vasemmalle: poistokori.
Edellisen kauden panda ilman pakkausta: kaksi yhden hinnalla.
Tässä olis ollu vihdoin tehtaanmyymälä, jonka konseptissa olis ollu jotain järkeä.
Sitten mulle selvis totuus.
Karkkia.
Ne tekee siellä karkkia.
Pandan tehtaanmyymälä on oikeasti Vaajakoskella toimiva makeisten tehtaanmyymälä, joten ihmisten puheissa ei sinänsä ollu mitään väärää. Mutta mun näkökulmasta markkinointi oli silti johtanu aivan kohtuuttomiin odotuksiin.
Ei yhtään pandaa.
Ei edes vähän viallista.
Mää jäin ulos.
Ihmiset sai mennä ostamaan suklaata ja lakritsia, koska niiden mielestä ilmeisesti on järkevää ajaa satoja kilometrejä pohjoisesta ja pysähtyä matkalla ostamaan tavaraa, jonka pääasiallinen ominaisuus on kadota suun kautta muutamassa minuutissa. Pandan tehtaanmyymälässä niitä vaihtoehtoja ainakin riittää, koska valikoimassa on muun muassa suklaata, lakritsia ja erilaisia makeissekoituksia.
Mulla oli parempaa tekemistä.
Nurmikko.
Heti ensimmäisillä tassunaskelilla huomasin, että nyt oli tapahtunu maantieteellinen muutos. Maa ei tuntunu enää siltä kuin se olis henkilökohtaisesti loukkaantunu kesästä, ilma oli lämpimämpää ja nurmikon alla oli selvästi liikettä.
Matoja.
Oikeita, toimintakykyisiä etelän matoja.
Lapissa matokanta oli ollu sen verran kohmeessa, että saalista ehti melkein tervehtiä ennen ruokailua. Siellä voi tökätä kuonon maahan, esitellä itsensä, kysyä madolta suvun kuulumiset ja vasta sen jälkeen alkaa miettiä, kumpi tässä aikoo liikkua ensin.
Jyväskylässä oli eri meininki.
Ensimmäinen liero oli jo puoliks maan alla siinä vaiheessa, kun mää vasta sain kuonon oikeaan suuntaan.
Saatana.
Etelän madot oli urheilijoita.
Toinen teki semmosen väistöliikkeen, että hetken mietin, onko täällä järjestetty matojen oma yleisurheiluleiri. Lapin sukulaisiin verrattuna nämä oli Formula ykkösiä. Yks vilaus, puolikas mutka ja mato oli jo matkalla takaisin maan keskipisteeseen.
Mutta mää olen siili.
En mikään turistibussillinen kaupunkilaisia nurmikolla.
Kun ihminen näkee madon, se ottaa kuvan tai sanoo hyi. Kun siili näkee madon, alkaa ammattityö.
Pari kelvollista yksilöä päätyi lopulta parempiin suihin. Ei matkamuistoksi, ei tuliaispussiin eikä myöhempää käyttöä varten. Mato on niitä harvoja asioita, joiden kohdalla mää kannatan täysin tuoretta lähiruokaa.
Kun ihmiset palas tehtaanmyymälästä karkkikassiensa kanssa, mää olin suorittanu oman paikallishankintani. Ne esitteli suklaata ja muuta makeaa siihen malliin kuin olisivat palanneet jostain merkittävästä aarrekammiosta.
Mää kattelin niitä.
Sitten omaa mahaani.
Mää olin voittanu.
Hetken päästä mieleen tuli kuitenkin yks periaatteellinen kysymys.
Missä mun tuliaiset oli?
Ei sillä, että mää olisin mitään karkkia tarvinnu. Siili ei elä suklaalla eikä varsinkaan ala kerjätä ihmisiltä jotain sokeripussia. Mutta jos koko porukka käy tehtaanmyymälässä ja palaa kassien kanssa, niin kyllähän sitä nyt saa tarkistaa, onko retkikunnan tärkein jäsen huomioitu millään tavalla.
Ei näyttäny olevan.
Olin jo valmistautumassa loukkaantumaan.
Sitten muistin Tankavaaran.
Melkein kassillinen jalokiviä.
Hopeakorut.
Kullanhuuhdonnan hiput.
Muut pienet aarteet.
Ja pari Jyväskylän matoa jo mahassa.
Niin.
Ehkä mää pärjään.
Pandan karkkipussi alkoi siinä vertailussa näyttää aika vaatimattomalta korvaukselta. Ihmiset sai pitää suklaansa. Mulla oli omaisuussalkku, jossa oli jalometalleja, jalokiviä ja proteiinia.
Hajautettu sijoitussuunnitelma.
Jyväskylän jälkeen möksä käynnistettiin taas, Kotilo asettui perään ja karavaani jatko kohti kotia. Pohjoinen jäi taakse, lämpötila alkoi viimein muistuttaa elokuuta ja jokainen etelään päin kadonnu kilometri tarkoitti yhtä kilometriä vähemmän ennen omaa pihaa.
Mää kömmin matkapesään.
Nyt alkoi väsyttää ihan kunnolla.
Takana oli Lappi, Jänkhällä Jytisee, Tankavaara, Saariselkä, tunturit, kylmyys, tuuli, sade, myyntiteltat, ihmisten säätäminen ja sen verran monta kilometriä, että normaalijärkinen siili olis vaihtanu perhettä jo puolessa välissä.
Mutta maha oli täynnä.
Aarteet oli kyydissä.
Möksä kulki.
Kotilo seuras.
Ja koti tuli koko ajan lähemmäs.
Ei siinä vaiheessa ollu enää kovin paljon valittamista.
No, olis tietysti ollu.
Aina löytyy jotain.
Mutta mää päätin säästää osan myöhemmäks.
Möksän lattialistojen välissä kulki nimittäin edelleen muutama edellisen yön riisinjyvä omaa henkilökohtaista Lapin-retkeään. Ne oli lähteny matkalle ilman karttaa, majoitusvarausta tai minkäänlaista suunnitelmaa ja päässeet silti pidemmälle kuin moni ihminen.
Mää annoin niiden olla.
Jokaisella pitää olla harrastus.
mE’mmin huomio
Ihmiset osti Pandan tehtaanmyymälästä karkkia. Mää söin paikallista lähiruokaa ja kuljetin kotiin jalokiviä, hopeaa ja kultaa.
Jos tästä pitää valita retkikunnan taloudellisesti menestynein eläin, kilpailu ei ollu erityisen tiukka.
Lorem Ipsum has been the industry's standard dummy text ever since the 1500s.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja
Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, eli Hellulandian elämää siilin näkökulmasta. mE’mmi ei ole mikään metsän söpö pikku satuhahmo, joka opettaa lopussa ystävyydestä ja jakamisesta. Se on Hellulandian piikikäs alter ego, joka matkustaa ihmisten mukana, tarkkailee niiden käsittämättömiä ratkaisuja ja dokumentoi tapahtumat yleensä vähän rehellisemmin kuin ihmiset itse haluais.
Hellulandian päiväkirjoissa sama maailma näkyy useamman kertojan silmin. mE’mmin päiväkirjassa ihmiset ovat lähinnä jatkuva tutkimuskohde, Hellulandian Nekelin päiväkirjassa Nekeli kertoo samasta elämästä ihmisnaaraan omasta näkökulmasta, ja Pajakissat täydentää kokonaisuutta omilla raporteillaan silloin, kun ne katsovat ihmisten toiminnan vaatineen virallista selvitystä.
Lisää mE’mmin, Nekelin, Pajakissojen ja muun Hellulandian porukan juttuja löytyy Hellulandian blogista:
Hellulandian blogit – diy.hellulandia.fi
Täällä ei luvata elämänohjeita, henkistä kasvua eikä varsinkaan järkevää matkailua. Täällä kirjataan ylös se, mitä tapahtuu, kun siili, ihmiset, Pajakissat, möksä, pesäkärry ja aivan liian optimistiset matkasuunnitelmat päästetään samaan maailmaan.