Eilisestä ei ollu oikeestaan mitään erityisen mainittavaa. Ihmiset pakkas ittensä, kissat ja loput tavaransa möksään ja jatko Rovaniemeltä eteenpäin sillä samalla logiikalla, jolla ne on koko reissun ajan toiminu: ensin päätetään joku suunta ja vasta myöhemmin mietitään, mitä helvettiä siellä tehdään. Mää olin tietenkin mukana, koska jos näiden touhuja ei joku kirjaa ylös, jälkipolville jää aivan liian siisti kuva ihmisten matkailusta.
Ensimmäinen pysähdys oli Joulupukin Pajakylä ja se kuuluisa napapiiri. Pelkkä viivan yli käveleminen ei tietenkään riittäny, vaan sen yli piti hyppiä kuin maahan olis piirretty joku kansainvälisesti hyväksytty taikaviiva, jonka ylittäminen tavallisesti olis liian arkista. Ihminen voi matkustaa satoja kilometrejä nähdäkseen maahan vedetyn viivan ja innostua siitä aivan aidosti. Sitten ne ihmettelee, miksi siili jää tuijottamaan hyvää koloa pensaassa.
Aamulla paikalla ei ollu vielä hirveetä ruuhkaa, joten ihmiset sai pyöriä matkamuistojen keskellä rauhassa. Tavaraa oli joka suunnassa niin paljon, että näytti siltä kuin koko Lappi olis puristettu mukeiksi, magneeteiksi, tontuiksi, poroiksi ja muuksi helposti kannettavaks roinaks. Ihmisellä on ilmeisesti valtava tarve todistaa käyneensä jossain ostamalla sieltä esineen, jossa lukee paikan nimi. Ilman jääkaappimagneettia koko matkasta ei kai jää virallista näyttöä.
Itse joulupukkia ei näkyny siellä missä sen kuulemma olis pitäny olla. Sen sijaan napapiirin postikonttorin lähistöllä seisoskeli erittäin joulupukkimainen mies tupakalla. Flanellipaita, harmaat verkkarit, villasukat, lyhyet lapikkaat ja valkoinen parta. Jos joku olis sanonu, että pukki on työvuorojen välissä röökillä, mää en olis epäilly hetkeäkään.
Yks asia siinä kuitenkin häiritsi. Ukko oli aika ruipelo. Jos koko vuoden odottaa yhtä työvuoroa, luulis ehtivän syödä itsensä vähän parempaan talvikuntoon. Mää kattelin sitä ja mietin, että jos toi joutuu jouluyönä kiipeämään savupiippuun, alasmeno voi vielä onnistua, mutta ylös se tulee lähinnä helikopterilla.
Seuraavaks Nekeli ohjas NahkaJaakon ja nuoremman ihmisnaaraan Marttiinin kauppaan. Sinne ne katos pitkäks aikaa, mikä kertoo yleensä siitä, että ihmiset on löytäny joko teräaseita tai jotain muuta, mitä pitää vertailla erittäin vakavalla naamalla. Puukkoja siellä kuulemma hipelöitiin ja tais niitä lähteä mukaankin matkamuistoiksi.
Tässä on taas ihmisen matkailukulttuurissa asia, jota siili saa hetken sulatella. Ensin mennään lomalle. Sitten ostetaan puukko. Lopuksi palataan kotiin tyytyväisenä siitä, että matkalta tarttui mukaan teräase. Jos mää palaisin reissusta hampaat veressä, sitä pidettäis ongelmana, mutta kun ihminen tuo laukussa uuden puukon, sitä kutsutaan tuliaiseks.
Marttiinilta porukka siirtyi Marimekkoon. Rovaniemellä. Tässä kohtaa mää jouduin jo kysymään hiljaa mielessäni, että miksi. Saman firman tavaraa löytyy Turusta ja Raisiosta, eikä niiden ostaminen Lapissa tee kuviosta yhtään pohjoisempaa.
Mistä mää tiedän, vaikka olen siili? On tässä vähän tullu seurattua muotimaailmaa. Mää en vietä elämääni pelkästään matojen ja ihmisten typeryyden parissa. Sitä paitsi jos joku aikoo esitellä mulle kuosia ja väittää sitä kiinnostavaks, siinä pitäis olla vähintään vähän piikkiä, kimallusta tai jotain muuta yritystä.
Marimekon tarjonta ei erityisesti järisyttäny. Kukkaa, kangasta ja geometriaa kyllä riitti, mutta mitään sellaista ei näkyny, mikä olis saanu mut harkitsemaan oman garderobin päivittämistä. Muotitarkastajan ensimmäinen arvio oli aika selvä: käyttökelpoista ihmisille, siilin kannalta vähän vitun laimeeta.
Nekeli löysi kuitenkin pussukan. Siinä ei ollu edes vetoketjua, mikä on mun mielestä jo lähtökohtaisesti rohkea ratkaisu ihmiseltä, jonka tavarat leviää muutenkin joka paikkaan. Kuosissa oli sentään jotain oravia muistuttavaa, joten täysin toivoton hankinta se ei ollu.
Kuulemma kyseessä oli meikkipussi. Tämä paransi tilannetta vähän, koska meikkipussi on sentään sellainen asia, jonka tarkoituksen mää ymmärrän paremmin kuin neljännentoista matkamuistomagneetin. Pussukka oli myös niin pieni, ettei sinne olis mahtunu edes Norris kunnolla mököttämään, joten sen sisätilaa ei päästy kissatestillä arvioimaan.
Tarkemman harkinnan jälkeen hyväksyin hankinnan. En innostuneena, mutta virallisesti. Siili ei voi olla joka asiasta vaikea, vaikka siihen olis hyvät perusteet.
Sitten matka jatkui kohti Luostoa ja Ametistikaivosta. Nyt alkoi taas kuulostaa siltä, että reissussa olis jotain ideaa. Nuorempi ihmisnaaras halus mennä saalistamaan ametisteja, ja mää kannatin suunnitelmaa välittömästi. Kivi, joka kiiltää ja jonka saa vielä itse kaivaa esiin, osuu aika hyvin mun hyväksymiskriteereihin.
Pieni ongelma vaan oli taas aikataulu.
Paikka meni viideltä kiinni.
Me oltiin siellä 16.02.
Siinä kohtaa mää jo tiesin, että tästä tulee ihmisten oma erikoislaji: saavutaan paikkaan tarpeeks ajoissa nähdäkseen, että teoriassa kaikki olis vielä mahdollista, mutta käytännössä ei ehditä tehdä yhtään mitään.
Visvaiset pallukat sentään.
Mää olisin ehtiny tunnissa kerätä jo hyvän alun ametistikokoelmaan, mutta kaivokselle oli kuulemma noin kahden ja puolen tunnin patikointi. Se muutti tilanteen aika nopeasti. Mun tassut on lyhyet, mutta eivät niin lyhyet, etten osais laskea aikaa. Jos matkaa on enemmän kuin jäljellä olevaa aukioloaikaa, ei siitä kovin menestyksekästä kaivosretkeä tule.
Ihmiset oli siis onnistunu ajamaan ametistikaivokselle asti päästäkseen toteamaan, ettei ametisteja tällä kertaa metsästetä.
Hyvin suunniteltu.
Hetken aikaa ne oli silti sitä mieltä, että siihen vois jäädä leiriin. Nekeli kävi kävelemässä ja kuvaamassa ympäristöä ja palasi takaisin yhdellä erittäin tärkeällä havainnolla: se vanha vaja oli purettu ja tilalla oli musta pömpeli.
Mää en tiedä, mikä vaja.
En tiedä, milloin se siellä oli.
En tiedä, miks sen puuttuminen oli merkittävää.
Mutta ilmeisesti ihmisellä voi olla vuosien takaa hyvin vahva muistikuva jostain täysin satunnaisesta rakennuksesta, ja jos se ei enää ole paikallaan, tapahtumalla on melkein henkilökohtaisen menetyksen sävy.
Siinä vaiheessa mää aloin jo hyväksyä, että Luoston osuus tästä päivästä oli lähinnä arkkitehtoninen jälkitarkastus.
Sitten katsottiin vähän Netflixiä, tehtiin ruokaa ja syötiin. Tämä oli huomattavasti järkevämpää toimintaa kuin ametistikaivoksen kanssa tapahtunu optimistinen ajankäyttö. Kissat jäi möksään, eikä niitä haluttu jättää kahdestaan liian pitkäks aikaa.
Hyvä päätös.
Pirppu’u käyttää vapaan ajan suunnitteluun. Norris käyttää sen siihen, että näyttää siltä kuin ei olis osallisena missään. Yhdessä ne muodostaa semmosen rikosduon, jossa toinen tekee ja toinen näyttää niin syyttömältä, että ihminen alkaa epäillä omaa muistiaan.
NahkaJaakko ja nuorempi naaras lähti kuitenkin vuorostaan kävelylle. Kun ne palas, porukassa alkoi jälleen liikkua ajatus siitä, että ehkä ei sittenkään jäätäis Luostolle yöks.
Ai jaa.
Tätä mää olin yrittäny sanoa jo aiemmin.
Olin kysyny varmaan viis kertaa, aikooko joku oikeesti patikoida ametistikaivokselle. Ei siksi, että vastustaisin kävelyä, vaan siksi, että ihmisillä oli taas tapana puhua suunnitelmasta kuin se toteutuis itsestään.
Nekeli oli käyny siellä joskus aiemmin ja tiesi reitin. Sen arvio oli melko yksiselitteinen: ei se ole mikään vitun pitkospuukävely. Siellä on kiveä, juurta, nousua, mutkaa ja sen verran maastoa, ettei sinne mennä siinä sivussa vähän ennen sulkemisaikaa kuin huoltoaseman kahville.
Tämä tieto olis toki voinu olla kiinnostava jo pari tuntia aiemmin.
Mutta ihminen tykkää käsitellä olennaisen tiedon vasta sen jälkeen, kun suunnitelma on jo käytännössä hajonnu käsiin.
Niinpä vasta perustettu Luoston leiri purettiin melkein saman tien. Tavarat taas kasaan, ihmiset sisään, kissat tarkistukseen ja möksä liikkeelle. Tätä matkailumuotoa vois kutsua myös leiriytymisen pikaversioks: saavutaan, levitetään vähän tavaraa ja pakataan ne heti uudestaan.
Seuraavaks alettiin puhua Tankavaarasta.
Tai kuten ihmiset siinä vaiheessa sanoi:
Tankovasra.
Eiku Tankavaara.
Kun reissua on takana tarpeeks, paikannimet alkaa elää omaa elämäänsä.
Siellä pääsee kuulemma huuhtomaan kultaa.
Nyt mää kiinnostuin taas.
Ametisti on hieno. Kiiltävä kivi on aina arvokas asia maailmankatsomuksellisesti. Mutta kulta on kulta. Siinä ei tarvita mitään selittelyä, symboliikkaa eikä matkamuistokaupan tarraa päälle.
Kultaa etsitään.
Kulta löydetään.
Kulta otetaan mukaan.
Tässä oli viimein ohjelmanumero, jonka tavoite oli riittävän yksinkertainen myös ihmisille.
Möksä lähti siis taas liikkeelle, Luosto jäi taakse ja suunta muuttui kohti Tankavaaraa. Mää kattelin ikkunasta maisemaa ja päätin olla toistaseks huomauttamatta siitä, että jos sinnekin saavutaan kaksi minuuttia ennen sulkemisaikaa, mää otan kuskin paikan.
Jonkun tässä porukassa täytyy osata käyttää kelloa.
Ja jos seuraavan kohteen nimessä on sana kulta, mää en hyväksy enää yhtään turhaa pysähdystä Marimekkoon.
mE’mmin huomio
Ihminen voi käyttää puoli päivää siihen, että ajaa ametistikaivokselle juuri niin myöhään, ettei ehdi kaivokselle.
Sitten se ajaa muualle etsimään kultaa.
Ehkä tässä lajissa ei ole mitään vikaa suunnitelmissa.
Ehkä niillä on vaan helvetin huono suhde kelloon.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja
Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, eli Hellulandian reissut sellasina kuin ne näyttää siilin näkökulmasta. mE’mmi ei ole mikään satumetsän opettava pikkuhahmo, vaan Hellulandian piikikäs alter ego, joka seuraa ihmisten matkailua, arvostelee suunnittelua ja ottaa erityisen vakavasti kaiken, mikä kiiltää.
Hellulandian päiväkirjoissa sama sekasorto näkyy useamman kertojan kautta. mE’mmin päiväkirjassa ihmiset ovat jatkuva tutkimuskohde, Hellulandian Nekelin päiväkirjassa Nekeli kertoo tapahtumat ihmisnaaraan omasta suunnasta ja Pajakissojen raporteissa Norris ja Pirppu’u dokumentoi ne asiat, jotka niiden mielestä vaatii virallista kissavalvontaa.
Lisää mE’mmin, Nekelin, Pajakissojen ja muun Hellulandian porukan päiväkirjoja löytyy osoitteesta https://diy.hellulandia.fi/. Täältä ei löydy siloteltua matkailumainontaa. Jos Joulupukki löytyy röökiltä, ametistikaivokselle saavutaan liian myöhään tai ihmiset perustaa leirin vain purkaakseen sen saman tien, se kuuluu tarinaan juuri sellasena kuin se tapahtui.
