Nyt alko kiinnostaa. Jostain juhlatilan suunnalta tuli semmonen tuoksu, että mää unohdin hetkeks koko päivän möksäongelmat, ihmisten jatkuvan säätämisen ja senkin, miks helvetissä oltiin päädytty keskelle näitä juhlia. Ruoka on hieno asia, oikeestaan yks harvoista ihmisten järjestämistä ohjelmanumeroista, jota ei lähtökohtasesti tarvis korjata millään tavalla. Paitsi tietenkin ihmiset pystyy pilaamaan senkin tekemällä ruokajonon.

Mää olin mukana tarkkailijana, mikä tarkotti käytännössä sitä, että asemat oli erinomaiset ja nenä vielä parempi. Ihmiset voi koristella juhlatilaa, asetella kukkia ja miettiä servettien väriä vaikka kolme viikkoa, mutta siili tietää olennaisen heti ovella: mitä täällä syödään ja koska sitä saa. Kaikki muu on rekvisiittaa ennen ruokintaa.

Yks iso jätkä oli pukeutunu semmoseen asuun, mitä ihmiset sano saamelaisten asuksi. Siinä oli väriä, hienoja yksityiskohtia ja leikkaus korosti keskivartaloa niin komeesti, että hyväksyin kokonaisuuden saman tien. Kyllä juhla-asussa pitää näkyä, että nyt ei olla tultu vaihtamaan auton öljyjä, ja tässä tapauksessa asia oli harvinaisen selvä ilman minkäänlaista lisäselvitystä.

Sitten tää mies ilmoitti ruokailujärjestyksen. Ensin pöytä yksi, sitten pöytä kaksi ja vasta niiden jälkeen meidän pöytä, mikä oli mun mielestä täysin tarpeeton hallinnollinen järjestelmä tilanteessa, jossa ruoka oli jo näkyvissä ja ennen kaikkea haistettavissa. Helvetti sentään, jos poronkäristys on valmiina, sitä ei kuulu katsella kaukaa kuin jotain museoesinettä. Sitä kuuluu lapioida lautaselle ennen kuin joku ehtii keksiä sille vielä jonotusnumerot.

Mää odotin kärsivällisesti ainakin ensimmäiset kaks sekuntia, minkä jälkeen aloin pitää koko järjestelmää henkilökohtasena vittuiluna. Tuoksu leijaili salissa ja ihmiset ympärillä höpötti aivan turhaan, vaikka jokaisen toimintakykyisen eläimen olis pitäny siinä tilanteessa keskittyä ruokaan. Jos saaliseläimet pitäis metsässä samanlaista meteliä, luonnonvalinta olis hoitanu ne pois päiväjärjestyksestä jo ennen ensimmäistä kahvitaukoa.

Lopulta tuli meidän vuoro ja siinä kohtaa annoin ruokailujärjestelmälle osittaisen armahduksen. Perunamuusia, poronkäristystä ja puolukkasurvosta, eikä lautasen reunalle ollu rakennettu mitään saatanan viherkasviasetelmaa todistamaan, että joku oli joskus kuullu kasviksista. Salaattiosastoa hoiti suolakurkku, mikä oli suorastaan ryhdikäs ratkaisu. Ruoka oli ruokaa eikä mikään puutarhanäyttely.

Nekeli oli perunamuusista suunnilleen yhtä liikuttunu kuin ihmiset yleensä häissä toisistaan. Mää en lähteny arvostelemaan, koska hyvä muusi ansaitsee tunteita huomattavasti useammin kuin moni ihminen. Poronkäristys oli vielä parempaa, joten tässä kohtaa juhlat nousi mun arviointiasteikolla suoraan luokasta miksi helvetissä olen täällä luokkaan voin harkita jääväni.

Järjestelmässä oli silti vakava suunnitteluvirhe: santsaamista joutui odottamaan. Tätä mää en hyväksy vieläkään. Jos ruoka on hyvää, toinen kierros ei ole uusi hakemusprosessi vaan ensimmäisen kierroksen luonnollinen jatkotoimenpide, eikä siihen tarvita lupaa, kokousta tai jonon uudelleenmuodostamista. Lautanen tyhjäks ja takas padalle, saatana.

Ruuan jälkeen alkoi puheosuus, koska ilmeisesti ihmisten juhlissa ei voi vaan syödä hyvin ja olla tyytyväinen, vaan jonkun pitää aina nousta seisomaan kertomaan muille asioita. Puheita tuli monta, ihmiset nauroi, ihmiset itki ja osa teki molempia yhtä aikaa. Se oli oikeestaan aika vaikuttavaa lajilta, joka ei yleensä pysty edes etsimään puhelintaan ja puhumaan siihen samanaikaisesti ilman, että toinen tehtävä romahtaa.

Samaan aikaan pihalla juoksi kokonainen lauma poikasia kepit käsissä. Siinä oli viimein toimintaa, jossa mää näin selkeän tarpeen aikuisvalvonnalle, koska kepillä varustettu ihmispoikanen on käytännössä liikkuva vahinkoilmoitus. Aikuiset valuikin yksitellen ulos perään pitämään huolta siitä, ettei kukaan puhkaise toiselta silmää, katoa metsään tai keksi käyttää keppiä johonkin sellaiseen tarkoitukseen, josta kerrotaan myöhemmin päivystyksessä.

Nekelin siskokin tuli ulos ja totes, että meidän puolen suvun pöydät oli sisällä käytännössä tyhjät. Kaikki oli pihalla turisemassa ja vahtimassa poikueita, mikä kuulosti musta täysin järkevältä laumakäyttäytymiseltä. Jos jälkikasvu liikkuu vapaana kepit käsissä, ei siinä jätetä vastuuta kohtalon huomaan ja jäädä sisälle kuuntelemaan seitsemättä puhetta siitä, kuinka hienoja ihmisiä kaikki ovat.

Sisällä live-musiikki raikas edelleen, kun sulhasen kaverit onnitteli sitä omalla tavallaan. Ihmisillä on kyllä hämmästyttävän monta tapaa ilmaista toiselle, että hyvä homma kun löysit puolison. Siihen tarvitaan puheita, musiikkia, kortteja, kukkia, tanssia, halauksia ja ilmeisesti kokonainen päivä, vaikka saman asian vois hoitaa nyökkäämällä hyväksyvästi ja jatkamalla syömistä.

Sitten alkoi häävalssi. Morsian ja sulhanen asettu keskelle tanssilattiaa ja koko muu lauma jäi tuijottamaan, kun ne kiersi musiikin tahdissa ympäriinsä. Mää odotin ensin, että tässä olis joku kilpailu tai että lattialle vapautettais kohta saalis, mutta ei. Ne vaan tanssi ja kaikki muut katto.

Ja tanssi muuten kesti. Saatanan pitkään. Siinä ajassa olis ehtiny tarkastaa kolme pensasta, löytää pari matoa, syödä ne ja ottaa pienet päiväunet päälle, mutta ihmiset vaan valssas ja muut seurasi toimitusta kuin siinä ratkottais jotain kansallisesti merkittävää.

Kun ensimmäisestä valssikurituksesta viimein selvittiin, vaihdettiin pareja. Morsiamen isä sinkos tyttärensä viereen niin nopeasti, että siinä oli jo vähän metsästysrefleksiä, mutta sulhasen äiti oli hetken kateissa. Nyt mää kiinnostuin uudestaan, koska mahdollinen katoamistapaus on huomattavasti parempi ohjelmanumero kuin loputon ympyrässä kävely.

Ei siitäkään saatu kunnon draamaa. Äiti löytyi melkein saman tien imeväispoikanen sylissä, joten se ei ollu paennu mihinkään vaan oli ilmeisesti hoitamassa jotain ihan oikeeta tehtävää. Kohta Elviksen valssi kajahti ilmoille ja taas mentiin, tällä kertaa uusilla kokoonpanoilla, koska ilmeisesti yks valssi ei riitä todistamaan avioliiton laillisuutta.

Sitten tuli illan paras ohjelmanumero. Morsian otti kukkapuskan, käänsi selkänsä muulle porukalle ja valmistautui viskaamaan sen ilmaan. Nyt oli heti semmonen tunnelma, että jotain saattaa oikeesti tapahtua, ja mää terävöitin katseen, koska ilmassa lentävä esine herättää luonnollisesti enemmän kiinnostusta kuin yksikään puhe.

Yks naaras muuttui silmänräpäyksessä täysin toiseksi eläimeksi. Äsken se oli seissy muiden joukossa ihan normaalina ihmisyksilönä, mutta nyt katse lukittui saaliiseen, painopiste laski ja koko kroppa valmistautui lähtöön. Siinä oli semmosta saalistajan keskittymistä, että Pirppu’u olis lopettanu hetkeks oman perseensä pesemisen ja nyökänny kunnioittavasti.

Puska lähti ilmaan ja sitten lähti naaras. Mekko päällä ja korkokengät jalassa se sinkos suoraan lentoradalle semmosella raivokkaalla loikalla, etten ollu tienny ihmisen nivelten edes taipuvan siihen suuntaan. Ei mitään kohteliasta käden ojentamista tai katsotaan-nyt-kuka-saa -meininkiä, vaan täys ilmahyökkäys ja saalis haltuun ennen kuin kilpailijat ehti kunnolla tajuta, mitä vittua juuri tapahtui.

Wau. Nyt oli suoritus. Pirppu’u olis ollu ylpeä, eikä mE’mmikään ihan joka päivä jaa ihmiselle pisteitä metsästyksestä. Ainoa selkeä puute oli saaliin käyttökelpoisuus, koska kukkapuskaa ei voi syödä, eikä se näyttäny sisältävän edes yhtään kunnollista ötökkää. Saalistusvietti siis kymppi, saaliin ravintoarvo nolla.

Sitten mulle selitettiin, että morsiuspuskan saanut on perinteen mukaan seuraava morsian. Ahaa. No sehän selvensi koko ilmahyökkäyksen aivan helvetin hyvin, koska nyt kyseessä ei ilmeisesti ollukaan kukkakimppu vaan jonkinlainen avioliiton ennakkovarausjärjestelmä. Ihmiset vois kyllä kertoa säännöt ennen kilpailua.

Jäbäparalla oli muutenkin ollu mielenkiintonen päivä. Ensin sen juhlakamat oli jääny Turun juna-aseman laiturille ja nyt avovaimo nappas morsiuspuskan ilmasta semmosella päättäväisyydellä, että vähemmästäkin alkaa mies tarkistaa kalenteria. Mää olisin siinä tilanteessa ehkä pitäny matalaa profiilia ja välttäny seuraavat pari tuntia kaikkea keskustelua, jossa esiintyy sanat päivämäärä, kirkko tai vieraslista.

Sitten tapahtui jotain oikeesti järkyttävää. Ei mitään perinteisiin liittyvää, ei draamaa tanssilattialla eikä sukulaisten välien selvittelyä, vaan jotain paljon vakavampaa. Se helvetin hyvä poronkäristys siivottiin pois.

Mää en käsitä tätä vieläkään. Siinä oli pöydässä päivän paras asia, täysin toimiva, maistuva ja yleisesti hyödyllinen, ja joku teki tietoisen päätöksen viedä sen pois. Mun mielestä koko loppuillan ohjelma olis voitu rakentaa poronkäristyksen ympärille ilman ainuttakaan muuta muutosta.

Tilalle alkoi ilmestyä tölkkejä. Ihmiset avas niitä tyytyväisenä ja näytti siltä kuin tässä olis tapahtunu jonkinlainen parannus, vaikka mun silmissä pöydästä oli juuri poistettu ruoka ja korvattu se nesteellä. En ollu edes täysin varma, mitä tölkeissä oli, mutta poronkäristystä niissä ei selvästi ollu, joten vaihtokauppa oli automaattisesti perseestä.

Siinä kohtaa ihmislajin tärkeysjärjestys alkoi taas näyttää tutun vialliselta. Hyvä ruoka pois, tölkit esiin ja sitten ollaan aivan tyytyväisiä tilanteeseen. Sama eläin rakentaa avaruusraketteja mutta ei ymmärrä jättää poronkäristyspataa paikalleen koko illaks.

Mää kattelin toimintaa ja päätin lopulta, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää. Juhlat oli kuitenkin paremmat kuin olin odottanu, koska ruokaa oli ollu kunnolla, saalistusta nähtiin ja ilmahyökkäys oli teknisesti erittäin onnistunu. Valssistakin selvittiin ilman näkyviä henkilövahinkoja, joten kokonaisarvio ei voinu olla täysin surkea.

Jos näitä häitä vielä joskus järjestetään, mulla on silti kolme kehitysehdotusta. Ruokajono vittuun, valssi puoleen ja poronkäristys pysyy pöydässä niin kauan kuin rakennuksessa on yksikin nälkäinen eläin. Kukkapuskan heittoon ei tarvitse puuttua, koska siinä ihmiset osoitti kerrankin ymmärtävänsä kunnollisen saalistustilanteen päälle.

mE’mmin huomio

Jos juhlan paras ohjelmanumero on kukkapuskan saalistaminen korkokengissä sellasella loikalla, että fysiikan lait joutuu hetkeks väistämään, ihmiskunnalla saattaa vielä olla mahdollisuus. Mutta jos hyvä poronkäristys kannetaan kesken kaiken pois ja tilalle tuodaan tölkkejä, koko vitun lajin kehityssuunta pitää ottaa uudelleen tarkasteluun.

Lisää Hellulandian päiväkirjoja

Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, eli ihmisten juhlia siilin korkeudelta ilman sitä kohteliasta suodatinta, jolla ihmiset yleensä kertoo omista tekemisistään jälkikäteen. mE’mmi ei ensimmäisenä näe häissä romantiikkaa ja kauniita perinteitä, vaan ruokajonon, liian pitkän valssin, vapaana juoksevat keppipoikaset ja yhden ihmisnaaraan, joka muuttuu kukkapuskan nähdessään täysveriseks petoeläimeks.

Hellulandian päiväkirjoissa samaa sekasortoa katsotaan useammasta suunnasta. mE’mmin päiväkirjassa ihmiset ovat jatkuvan kenttätutkimuksen kohteena, Hellulandian Nekelin päiväkirjassa tapahtumat kerrotaan ihmisnaaraan omasta näkökulmasta ja Pajakissojen raporteissa Norris ja Pirppu’u kirjaa ylös ne asiat, joista niiden mielestä tarvitaan erillinen turvallisuus- tai laatupoikkeamaraportti.

Lisää mE’mmin, Nekelin, Pajakissojen ja muun Hellulandian porukan päiväkirjoja löytyy osoitteesta diy.hellulandia.fi. Täällä ei hinkata reissuja ja juhlia jälkikäteen kiiltäviksi muistokuviksi, vaan jos joku sinkoaa korkokengissä kukkapuskan perään, ihmispoikaset riehuu keppien kanssa tai poronkäristys poistetaan pöydästä täysin vastuuttomasti, niin perkele, kyllä se kirjataan.