PROLOGI – Ei mun pitäny lähtee mihinkään

Kevät alko sillä tavalla epäilyttävästi, että pihassa kolisi taas peräkärry. NahkaJaakko pyöri pihalla kahvikuppi toisessa kädessä ja nahkatakki toisessa. Naarasoletettu kanteli laatikoita ees taas niin määrätietosesti, että mää luulin niiden muuttavan pois. Ei ne muuttanu. Ne oli kuulemma lähössä "kiertämään". Ihmisillä on outo tapa kutsua satojen kilometrien ajamista rentoutumiseks.

Mää olin siihen asti pysyny omissa hommissani. Aurajoen rannassa riitti tutkittavaa eikä kukaan ollu pyytäny siileiltä mielipidettä moottoripyöristä. Tarkotus oli pysyä näkymättömissä. Siili on siinä yleensä aika hyvä. Kunhan ei satu seisomaan keskellä pihaa samaan aikaan, kun joku huutaa: "Missäs se pieni siili taas on?"

Ei mulla ollu mitään aikomusta lähteä mukaan.

Silti mää huomasin istuvani peräkärryssä laatikoiden välissä ennen kuin kukaan ehti estää. Tai ehkä ne ei edes yrittäny. Vitustaks mää tiärän. Mää oon siili.

Silloin mukana ei vielä kulkenu mitään siilikylttejä, pehmosiilejä eikä semmosia poseeraushommia, joita ihmiset nykyään näyttää harrastavan. Ei ollu maskottia. Ei ollu m'Emmi-tuotteita. Oli vaan NahkaJaakon nahkakamat, Hellulandian mukiprässi, tyhjiä mukeja ja kaks ihmistä, jotka kuvitteli lähtevänsä viikonlopuks vähä töihin.

Se "vähä" loppu ensimmäiseen pysähdykseen.

Mää opin nopeasti, että motoristit tunnistaa toisensa kaukaa. Ei tarvi kuin nähdä tutun näkönen liivi tai pyörä, niin kohta halataan kuin kadoksissa ollu sukulainen olis löytyny. Mää en ymmärtäny sitä yhtään. Siilit ei halaa. Jos kaks siiliä yrittäis halata, siitä tulis lähinnä ensiapukeikka.

Toinen asia, jonka opin, oli se, että ihminen pystyy juomaan kahvia käytännössä koko päivän. Aamulla kahvit. Huoltoasemalla kahvit. Perillä kahvit. Jonkun teltalla kahvit. En enää ihmettele, miks ne ajaa moottoripyörällä. Kukaan ei jaksais kävellä noin kofeiinimäärällä suoraan.

Mää päätin pitää tästä kaikesta päiväkirjaa. Ei siksi, että joku joskus lukis sen. Vaan siksi, ettei kukaan uskois muuten. Ihmiset nimittäin tekee viikonlopun aikana semmosia asioita, joita ne maanantaina pitää ihan normaaleina. Mää en pidä.

Ja jos joku joskus löytää tän vihon...

...muistakaa yks asia. Kaikki ei oo totta. Mut kaikki on tapahtunu jollain tavalla.

Ei tätä pitäny kirjottaa

Jos löydät tän vihon...

laita se takasin.

Jos kuitenkin päätät lukea, ni se on sitte oma ongelmas.

Mää en kirjottanu tätä ihmisille.

Kirjotin tän ittelleni, ettei unohtu, kuinka outo laji motoristit oikeesti on.

Keväällä 2024 mää jouduin ensimmäistä kertaa NahkaJaakon ja sen naarasoletetun mukaan reissuun.

Mää en ollu menossa.

Kukaan ei kysyny.

Yhtäkkiä mää vaan olin peräkärryssä laatikoiden välissä.

Siitä se kai alko.

Sillon ei ollu mitään siilimaskotteja, pehmoleluja eikä "tuu kuvaan meidän kanssa" -hömpötyksiä.

Hellulandia teki mukeja.

NahkaJaakko myi nahkaa.

Mää yritin pysyä piilossa.

Huonolla menestyksellä.

Ensimmäisellä reissulla opin kolme asiaa.

Motoristit halaa ihan jokaista, jonka ne on joskus nähny.

Kahvia voi näköjään juoda tauotta kuolematta.

Ja jos joku sanoo "ihan vaan vähä tavaraa", kannattaa pysyä kaukana. Sieltä tulee kuitenkin kolme laatikollista lisää.

Mää en ymmärrä ihmisiä.

Mut mää tarkkailen niitä.

Ja tästä vihosta löytyy semmosia asioita, joita ne ei ehkä haluais muiden tietävän.

Ei mitään rikollista.

Paljon pahempaa.

Noloo.

Vitustaks mää tiärän.

Mää oon siili.