Meripihkasormus

Satu kadonneesta korusta, Pajakissoista ja yhdestä aivan liian täydellisestä rannekorusta

mE’mmi, meripihkasormus ja laukku, johon ei olisi pitänyt nukahtaa.

No. Tää sormus on semmonen, jolla on historia. Ja nyt se on mun rannerengas. Tää löyty eilen, kun olin varta vasten ettimässä kauniita ja kiiltäviä juttuja Norriksen, alias Mökön, kanssa. Mää olin antanu tehtävänannon mielestäni hyvin selvästi: jotain kaunista, jotain kiiltävää, glitteriä jos mahdollista ja semmosta tavaraa, jonka näkemisestä tulee heti semmonen olo, että toi kuuluu mulle. Norris jumitti ensimmäiseks Nekelin työhuoneen pöydälle. Se tutki siinä tavaroita aikansa ja löysi lopulta nahkaisen avaimenperän, jossa oli Hellulandian logo. Mökö jäi sen viereen ja katteli mua siihen malliin, että nyt olis muka löytyny jotain erityisen hienoa. Mää katoin avaimenperää, sitten Norriksen naamaa ja taas avaimenperää. – Ei kiitos. Where’s glitter? Shine? Saatana. Nahkaa mää nään tässä talossa muutenkin tarpeeks.

Norris otti palautteen vastaan kuten kissa ottaa palautteen vastaan: ei mitenkään. Se huitaisi nahkalätkän pöydältä lattialle ja samassa koko etsintäoperaation alkuperäinen tarkoitus unohtui, koska lattialle oli ilmestyny kiekko. Siitä alkoi tassukiekkokisa. Nahkainen Hellulandia-lätkä sai semmosta kyytiä pitkin työhuoneen lattiaa, että jos täällä joskus perustetaan Pajakissojen oma liiga, Mökölle löytyy paikka hyökkäyksestä. Kiekko karkas käytävälle, Norris perässä ja kohta Pirppu’ukin tuli tarkistamaan, mikä helvetin urheilutapahtuma talossa oli käynnissä. Pirppu’u yritti ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia rauhotella menoa. Sitten se innostu ite riehumaan.

Kaikki alkoi kellosta, joka ei ollutkaan pelkkä kello.

Kiekko meni keittiöön ja jätkät perässä. Tassukiekko muuttui jossain vaiheessa painiksi, paini juoksuksi ja juoksu taas tassukiekoksi. Kohta keittiöstä kuulu semmonen helvetinmoinen rytinä, että mää jäin työhuoneen kynnykselle miettimään, oliko kiiltävien tavaroiden etsintäoperaatio muuttunu keittiön purkutyömaaksi. Jompikumpi vippas lopulta nahkalätkän pöydän alle ja jätkät syöksy perässä. Hetken päästä Norris tuli sieltä esiin, pysähtyi ja nosti katseensa piirongin päälle. Mää seurasin sen katsetta. Aaaaaa. Jotain kiiltävää. Itse asiassa kaks jotain kiiltävää. Piirongin päällä oli kaksi #PIRUNKELLOA. Norris loikkas piirongille ja meni heti tutkimaan löytöjä. Mää en tietenkään nähny kunnolla, mitä siellä ylhäällä tapahtui, koska vittu mää oon siili enkä mikään kirahvi, mutta kohta kuulu metallinen kolahdus ja toinen kelloista lens piirongilta lattialle.

KILIN KILIN KILIN. No nyt saatana. Mää kipitin tarkastamaan. Lattialla oli iso metallinen #PIRUNKELLO. Kiiltävä, äänekäs ja huomattavasti parempi löytö kuin nahkainen avaimenperä. Hyväksyn. Mutta piirongin päällä oli vielä toinen. Mää avasin saman tien oman kimaltavan Kelly bagini lattialle. Mun laukku ei ole mikään huomaamaton ihmisten tavarakassi, vaan ryhdikäs Kelly-mallinen laukku, kauttaaltaan turkoosia glitteriä, kullanväriset helat ja lukko, tukeva kaartuva kahva ja sen verran kimallusta, että sen löytää pimeässäkin melkein ilman taskulamppua. Avasin laukun ammolleen ja näytin jätkille hyvin selvästi, mitä halusin.

Katoin piirongin päällä olevaa toista kelloa. Katoin Pirppu’uta. Katoin avointa Kelly bagia. Tänne. Pirppu’u katteli mua hetken, sitten laukkua ja lopulta piirongin päälle jäänyttä kelloa. Ja jumalauta, se tajus. Pirppu’u hyppäs piirongille Norriksen seuraks. Se meni jäljellä olevan #PIRUNKELLON viereen, tökkäs sitä tassulla ja kello liikahti kohti reunaa. Toinen tökkäys ja se keikahti yli. Mää pidin Kelly bagin auki alapuolella. KILIN! Kello putos suoraan mun laukkuun. Nyt saatana puhuttiin jo yhteistyöstä. Kun kello pyörähti Kelly bagin pohjalle, näin sen kyljessä vilaukselta kuvion. 1 %. Ahaa. Eli piirongin päällä oli ollu kaks #PIRUNKELLOA. Norris oli pudottanu niistä ensimmäisen lattialle, ja Pirppu’u oli toimittanu toisen – sen 1 % -kellon – suoraan mun laukkuun.

Hyvä jätkät. Meillä onkin kaikenlaisten kulkuoikeusneuvottelujen ja muiden vakavien asioiden seurauksena muodostunu semmonen YYA-sopimus. Ystävä Yrittää Auttaa. Tai jotain sinne päin. Käytännössä se tarkoittaa, että jos mää en pääse johonkin, kissat pääsee. Jos tavara on liian korkeella, ne pudottaa sen, ja jos mää tarvitsen jotain toimitettuna suoraan laukkuun, näköjään sekin onnistuu, kun tehtävänanto viimein menee perille. Kun jätkät kerran olivat osoittaneet olevansa käyttökelpoista työvoimaa, päätin hyödyntää niitä saman tien seuraavaan tehtävään. Näytin Nekelin hylättyjä käsilaukkuja. Ne oli pikkulipaston päällä.

Neljä kappaletta. Ja aivan selvästi hylättyjä, koska ne oli ihan yksin. Eikö niin? Mää halusin tutkia ne. Tällä kertaa kissat olivat viisaampia kuin olin odottanu. Jakkaraa tuupattiin just sopivasti pikkulipaston viereen, ja yhtäkkiä mulla oli kulkureitti. Kiipesin jakkaralle, siitä ylemmäs ja lopulta pikkulipastolle semmosella punkemisella, jota ei kannata esitellä dokumenttina eurooppalaisen siilin normaalista liikkumisesta. Mut perille pääsin. Neljä hylättyä käsilaukkua, ja mikä parasta, vetoketjut oli auki. Nekeli oli just riehunu ympäri taloa ettimässä sitä saatanan lompakkoaan, joka oli ollu kuusi viikkoa kateissa, joten laukkuja oli pengottu valmiiks.

Aloitin inventaarion. Voi helvetti sitä rojun määrää. Ensimmäisenä löyty jotain rasvaa pötkössä. Tietenkin maistoin. Järjettömän pahaa. Miksi ihmisnaaras kantaa mukanaan jotain, mikä näyttää mahdollisesti syötävältä mutta maistuu siltä, ettei sitä missään tapauksessa pitäis syödä? Seuraavaks löyty pikkupullo, jossa oli jotain vahvan hajusta lientä. Nuuhkaisin. Aika jees. Maistoin. Ei jees. Taas sama ongelma. Ihmiset tekee tavaroita, jotka tuoksuu hyvältä ja maistuu pahalta, eikä kukaan tunnu näkevän tässä suunnitteluvirhettä. Sitten löyty kiiltävät tappopihdit, varmaan niitten onnettomille kynsille, kyniä, paperilappuja, kuitteja ja niitä metallipyörylöitä, joita ihmiset väittää rahaksi. Tutkin rahat huolellisesti. Viallisia. Yhdessäkään ei ollu mE’mmin kuvaa. En ymmärrä, miten tommonen valuutta on päässy yleiseen käyttöön.

Samoja kamoja löyty melkein jokaisesta laukusta. Ihmisnaaras ilmeisesti hankkii monta käsilaukkua sitä varten, että voi hajauttaa rasvapötköt, kynät, rahat, paperit ja muut täysin välttämättömät tavaransa mahdollisimman moneen eri paikkaan ja sen jälkeen etsiä niitä. Sitten tuli vastaan se kissakuvioinen Desigual-laukku. Se oli pehmeä, sinertävästä farkkukankaasta tehty olkalaukku, koko pinta täynnä kirjavia kuvioita. Mustia kissoja, kukkia, pinkkiä, punaista, turkoosia ja kaikenlaista muuta sekamelskaa. Laukussa oli leveä kuviollinen kahva, koristeita ja kolmiulotteisia kangaskukkia. Ei yhtä hieno kuin mun glitter-Kelly, mutta kissakuvioista tuli pisteitä.

Työnsin kuononi sisään. Ja siellä välähti. Hetkinen. Kiiltävä. Nyt löyty jotain. Kaiken ihmisnaaraan rojun keskellä oli yksinäinen sormus. Nostin sen esiin. Meripihkaa. Pitkä, kapea, teräväpäinen meripihkakivi vanhassa hopeanvärisessä sormuksessa. Kivi oli melkein silmän tai lehden muotoinen, ja hopeassa oli ympärillä vanhanaikaisia koristekiemuroita. Kun valo osu meripihkaan, se hehkui läpikuultavan hunajanoranssina. Mää kattelin sitä hetken. No. Tää kelpaa. Ihmiselle se oli sormus. Mut mää oon siili. Pujotin sen etukäpälään ja se asettu ranteen ympärille just sopivasti. Rannerengas. Saatana että oli hieno.

Sormus, jonka ei pitäny olla siellä

Siinä kohtaa mää en vielä tienny, että löytö oli paljon kummallisempi kuin yks hieno meripihkasormus Nekelin käsilaukussa. Tällä oli historia. Ja mikä parasta, siitä historiasta puuttui kokonainen pala. Sormus oli vähän aikaa sitten löytyny NahkaJaakko-äijän vanhempien pesästä Oripäästä. Se oli ollu mamma Iiriksen korulippaassa. NahkaJaakon isä, Vaari, oli sanonu kissavahdille, että sen saa ottaa mukaan. Siihen asti kaikki kuulostaa ihan normaalilta. Vanha koru löytyy vanhasta korulippaasta, Vaari antaa sen mukaan ja sillä selvä. Paitsi ettei ollu. Nekeli oli tunnistanu sormuksen. Se ei ollukaan Iiriksen. Se oli Helkan sormus.

Helka oli Nekelin äidinäiti, kissa mamma. Sormus kuului meripihkaiseen korusettiin, jossa oli tämä sormus ja siihen kuuluvat korvakorut. Nekeli oli saanu setin omalta äidiltään suunnilleen kymmenen vuotta sitten, silloin kun kissa mamma joutui muuttamaan palvelutaloon. Eli sormus oli Helkan. Se oli kulkenu Nekelin äidin kautta Nekelille. Ja sitten jossain kohtaa tapahtui jotain, mistä kukaan ei tiedä enää yhtään mitään. Koska vuosia myöhemmin Helkan sormus löytyi Iiriksen korulippaasta Oripäästä. Mitä vittua? Miten se sinne meni, milloin ja miksi juuri Iiriksen korulippaaseen? Ei tiedetä. Eikä sitä koskaan saatu selville.

Jossain kohtaa sormuksen historiassa on aukko. Se oli Nekelillä ja sitten jäljet katoaa. Se ilmestyy myöhemmin Iiriksen korulippaaseen, vaikka sillä ei kaiken järjen mukaan pitäis olla siellä mitään tekemistä. Ja oikeestaan mää tykkään siitä. Ihmiset kuvittelee mielellään, että vanhojen tavaroiden historia on joku siisti ketju: tämä hankki, tämä käytti, tämä peri ja tämä sai seuraavaks. Paskat. Oikeessa historiassa tavarat katoaa, ne päätyy paikkoihin, joihin niiden ei pitäis päätyä, eikä kukaan muista miksi. Ihmiset, jotka ehkä tietäisivät vastauksen, eivät enää ole kertomassa, ja vuosien päästä joku avaa korulippaan ja löytää sieltä esineen, jonka ei pitäis olla siellä ollenkaan.

Helkan meripihkasormukselle oli käyny juuri niin. Helka, Nekelin äiti, Nekeli – ja sitten tyhjä kohta. Seuraavaks sormus löytyy Iiriksen korulippaasta Oripäästä, Vaari antaa sen mukaan ja lopulta se päätyy takaisin Nekelin tavaroihin. Kunnes mää työnsin kuononi siihen Desigual-laukkuun. Nyt se oli mun ranteessa. Mun mielestä korun pitkä etsintäretki oli siis viimein saavuttanu tarkoituksensa.

Ihan pienet torkut

Mää nostin tassua vielä kerran valoon ja kattelin meripihkaa. Päivän saalis oli poikkeuksellisen hyvä. Mun kimaltavassa Kelly bagissa oli 1 % -kaiverruksella varustettu #PIRUNKELLO ja ranteessa meripihkasormus, jonka historiaan sisältyi kokonainen selittämätön matka suvusta toiseen. Sitten alko väsyttää. Ei mikään pieni haukotus vaan semmonen kokonaisvaltainen uupumus, joka tulee, kun on lyhyillä siilinjaloilla johtanu kahden mustan Pajakissan etsintäpartiota, seurannu tassukiekkoa ja painia, järjestäny pirunkellon kuljetuksen, kiivenny jakkaralle ja pikkulipastolle, tutkinu neljä käsilaukkua, maistanu järjettömän pahaa rasvaa ja jotain vielä pahemman makusta hyväntuoksusta litkua sekä tarkastanu kasan viallista valuuttaa.

Saatana. Mää olin aivan loppu. Nekelin kissakuvioinen Desigual-laukku oli edelleen siinä mun vieressä vetoketju auki. Pehmeä farkkukankainen laukku oli tutkimusten jäljiltä vähän levällään, ja sen sisällä ihmisnaaraan tavaroiden välissä oli just sopivan kokonen kolo yhdelle uupuneelle siilille. Mää kattelin sitä ja sitten omaa Kelly bagia vähän kauempana. En mää sinne asti jaksa. Desigual saa kelvata. Työnsin rasvapötkön kauemmas, koska kerran maistaminen riitti aivan hyvin loppuelämäks, raivasin pari paperia pois tieltä ja kömmin laukkuun. Ensin kuono ja etukäpälät, sitten pyöreä maha, takajalat ja lopulta koko turkoosipiikkinen selkä. Pyörähdin pari kertaa pehmeällä vuorilla, työnsin yhden kuitin pois kyljen alta ja käperryin kerälle. Pieni hännän nöpökkä jäi hetkeks laukun suulle ennen kuin sain senkin suojaan.

Meripihkasormusta en ottanu pois. Se jäi ranteeseen. Nostin tassua vielä kerran kuononi eteen. Meripihka hehkui lämpimän oranssina siinä missä hetki sitten oli ollu vain tavallinen siilin käpälä. Helkan sormus. Nekelille annettu. Kadonnut. Jostain käsittämättömästä syystä Iiriksen korulippaaseen päätyny. Oripäästä uudestaan löytyny. Takaisin Nekelin tavaroihin kulkeutunu. Ja nyt mun ranteessa. Aika helvetin pitkä matka rannekoruksi. Painoin kuonon tassujen väliin. Desigualin sisällä oli lämmin ja pimeä, pehmeä vuori kylkeä vasten ja ympärillä Nekelin tavaroiden tuttu sekotus hajuja. Ajattelin ottaa ihan pienet torkut.

Vaan hetkeks. Seuraavan kerran havahduin siihen, että koko laukku heilahti. Maailma nousi ilmaan. Mää olin vielä niin unessa, etten jaksanu edes kunnolla avata silmiä. Laukku keikkui kävelyn tahdissa, jostain kuulu oven kolahdus ja kohta toinen. Sitten Desigual laskeutui johonkin, ympärillä rapisi ja tuli hetken hiljaista. Kunnes kuului tuttu ääni. Micra käynnistyi. Mää avasin silmät. Mitä vittua? Työnsin kuononi varovasti laukun suulle. Nekeli istui ratissa ja maisema liikkui jo ikkunan takana. Mää katoin autoa, sitten Nekeliä ja lopulta meripihkarannerengasta, joka oli edelleen tukevasti tassussa. Saatana. Mää olin Micrassa.

Nekeli oli napannu Desigual-laukun mukaansa tietämättä, että siellä nukkui yks siili, ja nyt oltiin jo matkalla. Sitten muistin, mihin Nekeli oli lähössä. Lapsenvahdiksi. Voi helvetti. Mää olin vahingossa matkalla insinööriperheen luokse hoitamaan ihmisten poikasta. Mut se on sitten eilisen tarina.

Hellulandia

mE’mmin satumaailma

mE’mmin muistilappu

Vanhojen tavaroiden historia ei ole aina suora viiva. Se on enemmänkin mutkainen polku, jolla ihmiset unohtavat, kissat auttavat omalla tavallaan ja siili löytää lopulta kaikkein hienoimman asian juuri siitä laukusta, jonka ei pitänyt olla auki.

Meripihkasormus ei ehkä vielä tiennyt, että sen matka jatkuisi Micran kyydissä. Mutta se tiesi, että sillä oli taas joku, joka näki sen. Ja joskus se riittää enemmän kuin ihmiset ymmärtävätkään.

Kaksi kelloa voi löytyä helposti. Kolmas löytää joskus itse takaisin.

#Hellulandia #mEmmi #Meripihkasormus #Pajakissat #GremlinBell

Hellulandia