mE’mmi ja kuusi tuoksuretkeä
mE’mmi ja kuusi tuoksuretkeä
Aurajoen mutkassa seisoi keltainen talo, jonka sisällä oli Hellulandian paja. Paja oli siinä huoneessa, jossa oli ennen ollut Asemanseudun Pub Seisakin keittiö, ja vanhat kaakeliseinät muistivat edelleen kahvin, paistinrasvan, kiireen ja ne lounaat, jotka piti saada pöytään ennen kuin joku ehti hermostua. Nyt samassa tilassa tehtiin nahkaa, metallia, remmejä, Gremlin Belliä ja kaikkea muuta sellaista, minkä ihmiset ensin siirtävät syrjään ja etsivät sitten aivan paniikissa. Vanhojen keittiönpöytien päällä oli työkaluja, nahkasuikaleita, metalliosia ja pieniä aarteita, joiden alkuperää mE’mmi ei yleensä pitänyt muiden asiana.
Eräänä sateisena iltana mE’mmi kulki pajan lattian poikki. Hän oli pieni siili, mutta ei mikään huomaamaton siili: Ruby Red ‑hapsuliivi heilui hänen pyöreän vartalonsa ympärillä, tiara oli vähän vinossa ja turkoosi glitter kimalteli piikeissä. Hän oli juuri löytänyt työpöydän alta ruostuneen mutterin, jonka hän oli arvioinut äärimmäisen hienoksi, vaikka yksikään ihminen ei ollut ehtinyt vielä ymmärtää sen arvoa. Silloin hyllyllä helähti niin hiljaa, että vain siilin korvat olisivat voineet huomata sen.
Hyllyllä seisoi kuusi pientä lasipulloa. Jokaisessa oli jo tuoksun alku: sorbettia, päärynää, kahvia, karamellia, toffeeta ja vaniljatupakan tummaa lämpöä, mutta mikään pulloista ei ollut vielä valmis. Niiden kaulassa riippui mustat laput, joissa luki OMILLAAN, YÖHÖN MENOSSA, KEVÄTHEILAA VAILLA, KASTEESSA KIERITTY, VIELÄ YKS KIERROS ja SOROMNOO VAAN. mE’mmi nuuhkaisi ensimmäistä pulloa ja sanoi: ”Te haisette siltä, että hyvä idea on jäänyt puoliväliin, mikä on kyllä hyvin ihmismäinen tapa olla olemassa.”
Vanha liesituuletin pärähti käyntiin, vaikka se ei ollut ollut sähköissä vuosiin. Se puhalsi pöytään lämpimän kahvin tuoksua, vähän vanhaa puuta ja kuusi pientä avainta, joissa jokaisessa oli erivärinen nauha. Samaan aikaan ovenpielessä seisoi nainen, jolla oli yllään siisti mutta kulunut essu ja hiuksissaan yhä yksi kuivunut katajanoksa. Hän ei ollut mikään kummitus eikä kuollut keittäjä, vaan eläkkeellä oleva Pub Seisakin keittäjä, joka kävi välillä katsomassa, ettei vanha keittiö ollut täysin unohtanut itseään.
”Tuoksu ei synny vain siitä, että aineet heitetään samaan pulloon”, eläkkeellä oleva keittäjä sanoi. ”Tuoksulla pitää olla muisto, paikka ja joku joka on todella kulkenut sen läpi, muuten siitä tulee pelkkä haju.” mE’mmi katsoi kuutta avainta, sitten kuutta tyhjyyttä odottavaa pulloa ja lopuksi omaa hapsuliiviään, jossa oli juuri sopivasti kuusi taskua. ”No voi vittu”, hän sanoi, ”tietysti nää pitää vielä hakea maailmalta, kun eivät voi olla valmiina hyllyssä.”
Ensimmäisessä avaimessa oli päärynänkeltainen nauha, ja kun mE’mmi kosketti sillä vanhaa keittiönovea, hän päätyi Hellulandian pihalle kirkkaaseen aamuun. Pihassa kasvoi päärynäpuu, jonka oksissa riippui kypsiä hedelmiä, vaikka vuodenaika ei ollut niiden mielestä eikä kenenkään muunkaan mielestä aivan oikea. Päärynän ympärillä leijui viileää sorbettimaista hedelmäisyyttä, ja puun juurella höyrysi pieni kahvikuppi karamellipalan vieressä. Rungon toisella puolella oli vaniljatupakan lämmin, ruskea vivahde, joka piti kaiken kasassa niin kuin hyvä takki pitää tuulen ulkopuolella.
Oksalla istui varpunen, joka katseli mE’mmiä hyvin tavallisella varpusen ilmeellä, eli sellaisella kuin se olisi tiennyt jotain tärkeää mutta ei aikonut kertoa sitä heti. ”Mitä sä siinä vahdit?” mE’mmi kysyi, ja varpunen vastasi, että se vahti päärynäpuuta, joka pärjäsi omillaan mutta ei silti kasvanut kokonaan yksin. mE’mmi mietti sitä hetken, koska päärynä oli selvästi pääosassa, mutta sorbetin raikkaus, kahvin ja karamellin lämpö sekä vaniljatupakan pohja tekivät siitä paljon enemmän kuin pelkän hedelmän. Hän keräsi tuoksun ensimmäiseen pulloon, ja pullon lappu tummui kauniisti: OMILLAAN.
Toisessa avaimessa oli yönsininen nauha. Se avasi pajan peräseinään oven, jonka takana oli märkä tie, metsä ja moottoripyörä, joka seisoi valmiina lähtemään, vaikka kukaan ei ollut vielä noussut sen selkään. Pyörän satulalla lepäsi musta nahkatakki, ja sen vieressä paloi pieni lämmin valo, joka ei ollut nuotio eikä lamppu vaan juuri sen verran kirkas, että se näytti tien jatkuvan pimeyteen. Ilmassa oli bergamotin terävää alkua, kuivaa tupakanlehteä, vaniljatupakan syvyyttä sekä kahvin ja karamellin tummaa, paahteista makeutta.
Tien reunassa Norris istui oranssi panta kaulassaan ja katsoi moottoripyörää keltaisilla silmillään. Hän näytti siltä kuin olisi suunnitellut lähtevänsä mukaan, mutta ei halunnut tehdä asiasta numeroa ennen kuin tiesi, oliko pyörä yhtään hänen arvolleen sopiva. ”Mitä sää täällä teet?” mE’mmi kysyi, ja Norris vastasi katsovansa, minne yö oli menossa. ”Yö menee joka paikkaan”, mE’mmi sanoi, mutta Norris vain heilautti häntäänsä ja vastasi: ”Niin. Siksi se on kiinnostava.”
mE’mmi keräsi bergamotin, tupakanlehden, vaniljatupakan sekä kahvin ja karamellin toiseen pulloon. Tuoksussa oli nahkatakin lämpöä, märän tien viileyttä ja se tunnettu hetki, kun kotiin ei ole vielä kiire, koska ilta on vasta avaamassa kunnolla oviaan. Pullon lappuun ilmestyi nimi YÖHÖN MENOSSA, eikä Norris väittänyt vastaan, vaikka se olisi ollut häneltä aivan odotettavaa. Kun mE’mmi kääntyi takaisin, tie oli jo poissa ja hän seisoi taas vanhan Pub Seisakin keittiössä, jossa liesituuletin hurisi aivan kuin olisi ollut tyytyväinen.
Kolmannen avaimen nauha oli kevyt vihreä, ja se vei mE’mmin pellon reunaan juuri siihen aikaan vuodesta, jolloin kevät ei ole vielä valmis mutta on jo hyvin äänekäs omasta tulostaan. Maa oli märkää ja ruskeaa, päärynäpuussa vasta pienet silmut, ja raparperi nosti punavihreitä varsiaan maan läpi sellaisella päättäväisyydellä, ettei sitä voinut olla arvostamatta. Kivien välissä kasvoi laventelia, vaikka sen ei olisi pitänyt vielä kukkia, ja pellon reunassa nousi hopeakoivu, vaalea ja viileä sateen jälkeen. Siinä oli kevään koko ajatus: vähän liian aikaisin, vähän kesken ja silti aivan vääjäämättä tulossa.
Pirppu’u seisoi hopeakoivun juurella turkoosi panta kaulassaan ja katseli peltoa. Hän oli kapeanaamainen, tumma ja arvokas, vaikka hänen tassuunsa oli tarttunut pieni kuivunut lehti, joka teki hänestä hetkellisesti vähemmän arvokkaan kuin hän itse olisi halunnut. ”Mitä sää vahtaat?” mE’mmi kysyi, ja Pirppu’u vastasi vahtivansa kevättä, koska se tulee joka vuosi hitaasti ja katoaa sitten aivan liian nopeasti. mE’mmi haistoi päärynän pehmeyden, raparperin kirpeyden, laventelin rauhan ja hopeakoivun puhtaan rungon, jotka tekivät yhdessä juuri sellaisen tuoksun kuin kevään ensiaskeleiden piti olla. Kolmannen pullon lappuun ilmestyi nimi KEVÄTHEILAA VAILLA, ja Pirppu’u nyökkäsi hyväksyvästi, mikä oli hänen tapansa antaa erittäin suuri kiitos.
Neljännen avaimen nauha oli turkoosi kuin mE’mmin piikeissä kimaltava glitter. Avain vei suoraan Hellulandian pihalle ennen auringonnousua, jolloin nurmikko oli täynnä kastepisaroita ja jokainen heinänkorsi näytti kantavan omaa pientä salaisuuttaan. Vanhan kiven päällä oli kulho sorbettia, sen vieressä punaisia vadelmia ja raparperin suuria lehtiä, joiden alle olisi mahtunut helposti yksi siili, kaksi huonoa päätöstä ja ehkä vähän liikaa sadetta. Pihan reunassa sammakko istui kivellä ja katseli kaikkea sellaisella ilmeellä, että se oli nähnyt tämän ennenkin.
”Miksi tossa on sorbettia?” mE’mmi kysyi, koska hänen mielestään sorbetti ansaitsi aina selityksen. Sammakko vastasi, että kasteessa kieriminen oli huomattavasti parempi idea, jos sen jälkeen tiesi löytävänsä jotain kylmää ja hyvää. mE’mmi ei pitänyt sammakon logiikkaa lainkaan huonona, joten hän riisui liivinsä, nosti tiaransa kuivaan paikkaan ja kierähti nurmikkoon. Hän kierähti kerran vasemmalle, kerran oikealle ja kolmannella kerralla suoraan raparperin lehtien alle, mistä hän nousi kastetta turkissaan ja hyvin tyytyväisenä itseensä.
Sorbettimainen hedelmäisyys nousi ilmaan ensin, vadelma teki siitä punaisen makean ja raparperi toi juuri sen happaman reunan, joka esti kaikkea muuttumasta liian hempeäksi. Kaste sitoi tuoksun yhteen, eikä se ollut söpö tai varovainen, vaan raikas, vähän sotkuinen ja täysin omilla ehdoillaan. mE’mmi täytti neljännen pullon ja sen lappuun ilmestyi nimi KASTEESSA KIERITTY. Sammakko katsoi sitä pitkään ja sanoi vain, että nyt kannatti ehkä pukea liivi takaisin, koska aamu ei ollut vielä kovin lämmin.
Viidennen avaimen nauha oli kahvinruskea. Se avasi oven metsänreunaan iltahämärässä, ja siellä oli vanha kanto, jonka päällä höyrysi musta kahvikuppi. Kannolla oli koivun kaarnaa, sen vieressä kasvoi tammisammalta ja maassa lepäsi sileäksi kulunut pala tummaa puuta, joka näytti siltä kuin se olisi ollut siellä kauemmin kuin yksikään paikalla oleva osasi laskea. Ilmassa oli metsän hiljaisuus, mutta se ei ollut tyhjä hiljaisuus, vaan sellainen, joka tiesi jonkun olevan juuri lähdössä ja viivyttelevän silti vielä hetken.
Sitten metsästä kuului ääni: ”Vielä yks kierros.” Se oli sellainen lause, joka tuntui kuuluvan samanaikaisesti NahkaJaakolta, vanhalta pihalta, pitkältä ajomatkalta ja jokaiselta ihmiseltä, joka oli jo laittanut takin päälle mutta jäi vielä tekemään yhden asian. mE’mmi lähti polulle, joka kiersi koivun, sammalikon, kannon ja pienen mäen kautta takaisin alkuun. Matka ei ollut pitkä, mutta siinä ehti tuntea sen sopivan väsymyksen, joka tulee vasta kun tietää, ettei homma ole enää kesken mutta sitä ei tarvitse lopettaa heti.
Kun mE’mmi palasi kannolle, kahvi oli yhä lämmin. Hän keräsi kahvin, koivun, tammisammalen ja tumman puun viidenteen pulloon, ja tuoksu asettui lasiin syvänä, rauhallisena ja hieman savuisena. Siinä oli viimeinen kierros ennen lähtöä, metsä joka ei käskenyt jäämään mutta ei myöskään kiirehtinyt ketään pois. Pullon lappuun ilmestyi nimi VIELÄ YKS KIERROS, ja mE’mmi nosti kuononsa tyytyväisenä, koska kahvi oli hänen mielestään aina ansainnut oman sadun.
Kuudennen avaimen nauha oli musta, mutta siinä kulki lämmin ruskea juova. Kun mE’mmi avasi sillä oven, hän ei päätynyt metsään, tielle eikä pihalle, vaan vanhaan Asemanseudun Pub Seisakin keittiöön sellaisena kuin se oli ollut ennen Hellulandian pajaa. Kaakelit olivat ehjät, pöydät kiilsivät ja ikkunasta tuli lämmin iltavalo, vaikka ulkona oli jo hämärää. Ilmassa oli vaniljaa, tupakanlehteä, setriä ja katajaa, eikä yksikään tuoksu yrittänyt olla muita tärkeämpi.
Eläkkeellä oleva keittäjä seisoi vanhan tiskin vieressä, nyt ilman essua mutta samassa rauhallisessa olemuksessaan. Hän katsoi ympärilleen niin kuin ihminen katsoo paikkaa, jossa on joskus tehnyt pitkää päivää, kuunnellut liikaa puhetta ja silti oppinut pitämään siitä, että ihmiset tulivat nälkäisinä ja lähtivät vähän paremmalla mielellä. ”Tämä on kotiinpaluun tuoksu”, hän sanoi. ”Ei sellaisen paluun, jossa joku on pakotettu tulemaan takaisin, vaan sellaisen jossa on saanut käydä maailmalla ja huomaa, että oma paikka odottaa silti.”
mE’mmi katsoi vanhaa keittiötä, joka oli nykyään paja. Hän näki mielessään nahkan, metallin, Gremlin Bellit, työpöydän alle kadonneet mutterit ja kaikki ne keskeneräiset asiat, jotka odottivat seuraavaa päivää. Hän keräsi vaniljan, tupakanlehden, setrin ja katajan kuudenteen pulloon, ja tuoksu asettui lasiin lämpimänä, kuivana ja rauhallisena. Pullon lappuun ilmestyi nimi SOROMNOO VAAN, ja siinä hetkessä mE’mmi tiesi, että vanha keittiö ei ollut kadonnut mihinkään, vaikka sen käyttö oli muuttunut kokonaan.
Kun mE’mmi palasi nykyiseen pajaan, vanha liesituuletin sammui. Hyllyllä seisoi kuusi valmista pulloa rinnakkain, jokaisella oma paikkansa ja oma retkensä sisällään. OMILLAAN oli päärynäinen ja puhdas, mutta siinä oli sorbettimaista hedelmäisyyttä, kahvin ja karamellin lämpöä sekä vaniljatupakan tumma pohja. YÖHÖN MENOSSA kantoi bergamottia, tupakanlehteä, vaniljatupakkaa ja kahvin sekä karamellin paahteista makeutta, kun taas KEVÄTHEILAA VAILLA oli päärynää, raparperia, laventelia ja hopeakoivua.
KASTEESSA KIERITTY oli sorbetin, vadelman ja raparperin raikas retki pihan aamukasteessa. VIELÄ YKS KIERROS oli kahvia, koivua, tammisammalta ja tummaa puuta, eikä sitä voinut nuuhkaista ajattelematta yhtä viimeistä polkua ennen kotiinlähtöä. SOROMNOO VAAN oli vaniljaa, tupakanlehteä, setriä ja katajaa, eli vanhan keittiön muisto, nykyisen pajan lämpö ja kotiinpaluun rauha samassa pullossa. Ne eivät olleet vain kuusi tuoksua, vaan kuusi tapaa olla Hellulandiassa elossa.
Norris tuli pajan ovelle, katseli pulloja ja kysyi, mikä niistä oli paras. Pirppu’u istui ikkunalaudalla ja näytti siltä kuin hänellä olisi jo oma mielipiteensä, mutta hän ei aikonut kertoa sitä ennen kuin joku ymmärtäisi kysyä oikein. mE’mmi katsoi pulloja pitkään ja vastasi, ettei mikään niistä ollut paras, koska kaikki päivät eivät olleet samanlaisia. ”Välillä pitää olla omillaan, välillä mennään yöhön, välillä kieritään kasteessa ja välillä pääsee takaisin”, hän sanoi, ja kissat jäivät hetkeksi aivan hiljaisiksi.
Sitten mE’mmi huomasi työpöydän alla pienen kiiltävän mutterin. Hän poimi sen käpäliensä väliin, työnsi sen Ruby Red ‑liivinsä taskuun ja katsoi kissoja aivan kuin olisi juuri ratkaissut asian, jota ne eivät olleet edes ymmärtäneet kysyä. ”Tää taas on selvästi paras”, hän sanoi. Eikä vanhassa Pub Seisakin keittiössä, nykyisessä Hellulandian pajassa, yksikään eläin väittänyt vastaan.
