Pirppu’un raportti – Siirretty aggressio kissoilla: miten kaikki alkoi

No niin.

Kyllä. Tähän on taas jouduttu. Taas. Mää en kyllä ymmärrä miten, mutta tässä sitä taas ollaan.

Viimeks mää vedin kunnon raivarit ennen Lapin matkaa. Joku saatanan vieras kissa oli käyny kusemassa meidän aamukahviterassille. Se oli henkilökohtanen loukkaus. Ja kuten muistatte, Norris sai siitä pataa. Mää otin asian tosissani. Se toinen oli vaan cool. Saatana.

Möksä oli sentään niin epäilyttävä paikka, että siellä unohtu hetkeks olla vihanen. Oli niin paljon kaikkea vahtimista ja pelkäämistä, ettei ehtiny järjestää täysimittasta sotaa. Se tais pelastaa meidät sillon.

Mut nyt se sama paska tuli takaisin.

Päivä 1 – Reviirisota alkaa

Sunnuntaina toi meidän äijä teki taas saman virheen. Tai sit se ei vaan välitä sen ison ihmisnaaraan käskyistä yhtään. Talossa on yks sääntö, joka kuuluu aika selvästi: "VITTU! TUULIKAAPIN OVI KIINNI!" Ei näköjään mee perille. Siitä tää kaikki taas lähti.

Äijä oli astunu ulkona pihakissan paskaan. Siinä se lampsi sisälle ihan tyytyväisenä. Norris meni tietenki heti tutkimaan niitä kenkiä. Se veti semmosen vitun pitkän hajuhenkosen, nosti ylähuulen ylös ja imi lisää. Mää katoin vierestä ja ajattelin, että ei vittu. Toi ei puolustais reviiriä vaikka ilves tulis meidän hiekkalaatikolle. Se varmaan kysyis vielä, että saako nuolasta persettä.

Mää menin kans haistelemaan. Ja sitten pimeni. Ihmiset kutsuu tätä siirretyks aggressioks. Mää kutsun sitä ihan normaaliks kollin hommaks, kun oma koti alkaa yhtäkkiä haista vieraalta kollilta.

Mulle kuuluu reviirin puolustaminen. Se on ihan selvä asia. Siinä olikin sopivasti vaan yks iso musta kissa lähellä. Ei muuta ku sähinät tulille, syljet lentoon ja miekat viuhumaan. Suoraan naamaan. Perkele, osumia tuli. Ajattelin jo, että nyt näytetään kuka täällä määrää.

Mutta se perhana pisti vastaan. Siitä tuli semmonen huutava karvapallo, joka pyöri pitkin lattioita. Mää hyökkäsin uudestaan ja päässä kuulu vaan: "Hakkaa päälle, Hellulandian poika!" Sitten alko näyttää siltä, että tästä tulee turpiin ihan kunnolla.

Tein taktisen vetäytymisen. Juoksin täyttä vauhtia pajaan. Ja se saatanan mökö tuli perässä. Mää en oo mikään villasukka enkä pehmolelu. Kyllä mää puolustan omaani, mutta siinä kohtaa oli parempi ottaa vähän korkeuseroa tilanteeseen.

Sunnuntai-iltana tulin hetkeks syömään. Ja mitä mää nään? Se peto oli vallannu keittiön. No eiku uudestaan turpiin. Huusin, sähisin, syljin ja vedin semmosella sladilla ihmisten makuuhuoneeseen, että äijä ja ihmisnaaras meinas lentää sängystä. Se toinen huusi perässä. Mää kurvasin siitä suoraan takaisin pajaan ja tikkaiden yläpäähän. Sieltä on muuten hyvä vittuilla.

Yö meni pajassa. Maanantaina äijä tuli töihin vasta iltapäivällä, nosti mut syliin, rutisti pitkään ja rahmutteli niin että kehräsin väkisin. Sitten se kantoi mut pesuhuoneeseen. Ei rangaistukseks, vaan niin että saunan lauteiden alla on taas turvapaikka. Oven eteen nousi metalliaita. Mää olin toisella puolella. Norris toisella.

Päivä 2 – Jäätynyt musta etana

Heräsin pesuhuoneesta ja tarkistin heti aidan. Se oli edelleen paikallaan. Kävin saunassa, söin vähän ja jäin kuuntelemaan talon ääniä. Jokainen tassun rapina kuului selvästi.

Sitten pesuhuoneen ovi jäi raolleen. Norris tuli sisään ensimmäisen kerran tappelun jälkeen. Se liikku niin hitaasti, että näytti ihan jäätyneeltä mustalta etanalta. Ihmiset sanoo, että kissa näyttää rauhallisilla liikkeillä, ettei hae riitaa. Siinä vaiheessa mää en uskonu sekuntiakaan.

Korvat painu niskaan. Sylki lens. Murisin ja sähisin niin että peilitkin varmaan tärisi. Norris pysähty, katto hetken ja peräänty pois. Ei haastanu. Ei hyökänny. Se lähti hiljaa pois. Mää jäin silti koko päiväksi saunan puolelle vartioon.

Päivä 3 – Murtautuminen

Kolmantena päivänä löysin keinon päästä aidan ohi. En kerro miten. Riittää että sanon, ettei ihmiset ollu varautunu siihen.

Ensimmäinen pysähdys oli kahvihuone. Tarkistin matot, nurkat ja sohvan. Ja tietenkin se musta peto makas siellä.

Mää aloin huutaa heti. Sylki lens ja kirosanat kaiku koko talossa. Sitten se nousi seisomaan. Tajusin aika nopeesti, että nyt tulee turpiin. Sukelsin sohvan alle ja jatkoin huutamista sieltä.

Nekeli tuli paikalle, puhutteli Norrisia ja sai sen lähtemään pois. Sitten se houkutteli mut syliin ja palautti vessan pikkuikkunan kautta takaisin pesuhuoneeseen. Ensimmäinen asia minkä tarkistin, oli ovi. Se saatanan metalliaita oli taas paikallaan.

Päivä 4 – Samalta lautaselta

Keskiviikkona ihmiset keksi uuden tempun. Ne ripotteli raksuja ja nameja aidan molemmille puolille. Ei katsekontaktia, ei pakottamista eikä kiirettä. Syö vaan.

Mää söin omani nopeasti. Norris söi omansa yhtä rauhallisesti kuin aina ennenkin. Se ei yrittäny tulla lähemmäs eikä varastaa mitään. Se vaan söi.

Leikatunkin kollin päässä reviiri on edelleen koti. Vaikka hormonit on leikattu pois, tutut hajut, kulkureitit ja ruokapaikat on edelleen saatanan tärkeitä. Kun koti alkaa yhtäkkiä haista vieraalta kollilta, pää ei usko heti, että kaikki on taas kunnossa.

Murisin edelleen. Sähisin edelleen. Mutta tassut ei enää lähteny ilmaan. Se oli ensimmäinen päivä ilman uutta hyökkäystä.

Päivä 5 – Aita muutti

Seuraavana päivänä ihmiset purki aidan pesuhuoneen ovelta. Hetken jo luulin, että nyt pääsen vapaaks. Paskat. Ne siirsi koko aidan keittiön ja muun asunnon väliin.

Hotellipalvelu loppu siihen. Kupit palautettiin takaisin vanhalle paikalleen nurkkapöydälle. Ruokakuppi samaan kohtaan kuin ennenkin. Vesikuppi samaan kohtaan kuin ennenkin. Täytyy myöntää, että se tuntu heti tutulta.

Mää en silti päässy aamukahviterassille enkä ulkotarhaan. Norris sai kulkea talossa paljon vapaammin kuin mää. Se kävi välillä aidan luona kattomassa mua, mutta ei enää tuijottanu. Mää murahdin varmuuden vuoksi, mutta sydän ei enää hakannu samalla tavalla kuin ensimmäisinä päivinä.

Päivä 6 – Ehkä tää tästä

Tänään syötiin taas samaan aikaan. Ihmiset ei enää tuijottanu meitä koko ajan, vaan joivat välillä itsekin kahvia. Taisi niilläkin vähän jännitys hellittää.

Norris tuli aidan luo rauhallisesti. Se pysähty sopivan matkan päähän ja jäi haistelemaan ilmaa. Mää murisin vielä, koska kollin kuuluu pitää arvovallastaan kiinni. Mutta hyökkäys ei enää käyny mielessä ensimmäisenä.

Siirretty aggressio ei lopu siihen, että ihmiset sanoo "nyt riittää". Kissan päässä pelottava kokemus voi jäädä päälle pitkäks aikaa, vaikka alkuperäinen syy on jo kadonnu. Siksi turvalliset rutiinit, samat ruokapaikat, rauhallinen eteneminen ja se, ettei kumpaakaan pakoteta liian lähelle, auttaa paljon paremmin kuin hoputtaminen.

Kyllä mää vieläkin katon Norrisia epäluulosesti.

Mutta korvanvälin karvat ei enää nouse ihan joka kerta pystyyn.

Se on kollilta aika iso myönnytys.

Ja ehkä... ihan ehkä...

Huomenna ei tarvii enää matsata.