Siirretty aggressio – Päivä 5: Aita muutti, mää en

Heräsin aamulla siihen, että ihmiset taas kolisteli sitä saatanan metalliaitaa. Mää aattelin heti, että nonni, nyt ne taas keksii jotain uutta mun pään menoks. Tällä kertaa ne ei kuitenkaan tullu pesuhuoneeseen. Ne purki aidan oviaukolta ja raahas sen keittiön ja muun asunnon väliin.

Siinä kohtaa mää tajusin, että pesuhuone ei enää ollu mikään hotellihuone. Ei enää tarjoilua saunan oven eteen eikä erikoiskuljetuksia hopeatarjottimella. Kupit oli hävinny omilta väliaikasilta paikoiltaan. Ihmiset oli vieny ne takaisin sinne, missä ne on aina ollu.

Nurkkapöydälle.

Ruokakuppi omalle paikalleen. Vesikuppi omalle paikalleen. Ihan niinku ennenkin, ennen koko tätä saatanan hajuräjähdystä. Täytyy myöntää, että kyllä tutut paikat vähän rauhottaa päätä, vaikka en sitä ihmisille ääneen tunnustakaan.

Mää sain edelleen olla aidan takana. Se tarkotti sitä, että aamukahviterassi jäi haaveeks ja ulkotarhaan ei ollu mitään asiaa. Kyllä muuten vitutti kattoa ikkunasta, kun aurinko paisto ulkona ja tiesin tasan tarkkaan, että Norris pääsee kulkemaan talossa ihan miten haluaa.

Se musta karvakasa käyttikin sitä oikeuttaan heti. Se käveli rauhassa keittiön läpi, kävi juomassa vettä ja tuli sitten kattomaan, missä mää olin. Ei se enää hiipiny eikä pelänny samalla tavalla kuin pari päivää sitten. Se pysähty aidan toiselle puolelle, vilkas mua ja jäi haistelemaan ilmaa.

Mää vastasin tietenkin murinalla. Se kuuluu virkaan. Mutta huomasin samalla yhden aika oudon jutun. Sydän ei enää hakannu niin lujaa kuin ensimmäisinä päivinä. Kroppa oli edelleen valmiina tappelemaan, mutta pää ei enää käskeny hyökkäämään heti.

Ihmiset oli tästä ihan mielissään. Ne anto meille ruuat samaan aikaan ja istu ite hiljaa kahvipöydän ääressä, ihan ku ne ois kattellu jotain luontodokumenttia. Mää söin omat raksuni. Norris söi omansa. Kumpikaan ei yrittäny varastaa toiselta mitään.

Tiedättekö muuten, miks tämmönen toimii? En mäkään ennen tienny, mutta oon tässä aidan takana kuunnellu noitten ihmisten höpinöitä. Leikatutkin kollit muistaa kodin hajut ja rutiinit ihan saatanan tarkasti. Kun ruoka, vesi ja päivärytmi palautuu samoille paikoille kuin ennen, aivot alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, ettei koko maailma oo muuttunu vihollisen reviiriks.

Ehkä siinä on jotain perää. Ainakin nurkkapöydän kupit tuntu heti oikeilta. Mää tiesin tasan tarkkaan, missä syödään ja missä juodaan. Ei tarvinnu enää ihmetellä, mitä ihmiset seuraavaks siirtelee.

Illalla Norris kävi vielä kerran aidan luona. Se jäi hetkeks seisomaan ja vilkas mua semmosella ilmeellä, että "vieläks sää vihaat?" Mää murahdin varmuuden vuoks pari kertaa, mutta en noussu enää jaloilleni. Se riitti tällä kertaa meille molemmille.