Vittu, kommentti jäi kalvamaan.
Ei silleen, että olisin nyt kolme yötä valvonu peiton alla ja miettiny, että internet mun siilin. Mutta silleen ärsyttävästi. kuuntelette sen, kun joku sanoo yhden asian, jonka voi aivan hyvin kuitata olankohautuksella, mutta aivot saakin ottaa sen sisään, antaa sille kahvit ja pedata vierashuoneen. nyt sitten istuu aamulla keittiön pöydässä ennen mua ja näyttää, ei ole lähdössä mihinkään.
Litku. Vittu mikä sana. Joku muu sai kommentin. Mää vastasin siihen. Homman olis pitäny loppua siihen, mutta ei loppunu. Se jäi syömään naista. Ei varsinaisesti loukannu eikä aiheuttanu mitään identiteettikriisiä, vaan jäi semmoseks pieneksi kiveks kengässä, jonka kyllä pystyy jättämään huomioimatta, mutta joka olemassaolostaan joka vitun askeleella. Koska jos kaikki tekoälyllä tehty tai tekoälyn avulla siistitty on automaattisesti slopia, niin mitä helvettiä mää sitten teen?
Onko mE'mmi slopia? Ja jos on, niin mikä siinä tarkalleen on sitä slopia? Onko se kuva? Onko se kone? Onko se se kohta, jossa mää en itse piirtäny jokaista piikkiä? Vai muuttuuko koko tarina yhtäkkiä koneen tekemäks sillä hetkellä, kun joku osa siitä kulkee tekoälyn kautta?
Onko mun teksti slopia, jos mää olen ensin puhunu sen ääneen ja kone on auttanu saamaan mun dyslektisen sanasalaatin järjestykseen? Onko kuva slopia, jos mun päässä on ollu koko vitun tilanne valmiina mutta mää en osaa maalata sitä? Jos mää tiedän miks meE'm on juuri siinä, miks sillä juuri toi takki, taustalla lukee jotain aivan järjetöntä Hamina miksista ja miksistä yks kokonaan naurattaa mua, koska se tapahtui oikeesti kolme kuukaudesta sitten – mutta kone teki pikselit – sen jutun teki? Missä kohtaa mun muistosta, ajatuksesta tai vitsistä tuli koneen omaisuutta?
Ja tässä kohtaa äippäsiili olis jo kyllästynykoko keskusteluun. Se olis kuunnellu ehkä ensin viisi minuuttia, pyöräyttäny silmiään ja kysyny: ”Syökö se kuva sua vai miks sää sitä noin kauan jauhat?” Ei ei syö. Mut se kommenttisöi. Ja siksi tätä nyt vittu kirjoitetaan. Jos joku asia jää tarpeeks pitkäksi aikaa nakertamaan takaraivoa, se joko pitää kirjoittaa ulos tai hyväksyä, sillä sillä on nyt vakituinen osoite siellä.
Jos mEmmi on slop, niin mää olen slop. Ja mää olen ihan fine sen kanssa.
Nykyään slopilla kuitataan kätevästi kaikki, missä tekoäly on ollu mukana. Kuva? Litku. Teksti? Litku. Video? Litku. Ei tartte miettiä kuka teki, miksi, mitä siihen laitettiin, mistä ajatus tuli tai oliko siinä muutaki ku nappi ja Enter. Kirjotetaan vaan AI SLOP , painetaan lähetä ja jatkuu sillä hyvällä mielellä, että internetissä tuli taas yksi asia oikeaan laatikkoon.
Mut sit mää rupesin miettii mE'mmiä vähän tarkemmin. Jos keksin jutun, rakennan merkin, tiedän hahmot, paikan, vitsin ja sen miksi kuva ylipäätään tehdään, mutta tekoäly piirtää sen näkyväksi, niin onko se automaattisesti slopia? Entä jos mää sanelen tekstin ja kone auttaa saamaan sen järjestykseen, koska mun pää menee välillä kovempaa ku sormet? Entä jos kone korjaa jotain mitä, mää tiedän negatiivinen mutta en ite nää sitä? Jos vasara auttaa lyömään naulan seinään, ei yleensä ala väittelemään siitä, tekikö vasaran ripustamisen.
Äippäsiili katto tätä keskustelua hetken ja olis sanonu: "Jos lusikka on paskaa, ei se tarkoita että keitto on paskaa. Ja jos keitto on paskaa, lusikkaa on turha syyttää." siinä on asian koko hommat paremmin sanotku yhdessä hienossa tekossa. Työkalu voi olla hyvä, huono, uusi, vanha, pelottava tai aivan vitun ärsyttävä. Mutta jos kattilassa ei alun perinkään ollu muuta ku lämmintä vettä ja toiveikas ilme, ei siitä lusikkaa vaihtamalla stroganoffia tule.
Slop ei synny siitä, että käytit konetta
Mun mieli slop syntyy siitä, siinä ei ole mitään vitun syytä olla olemassa. Semmonen kuva tai teksti, jonka voi vaihtaa toiseen samanlaiseen eikä kukaan muu eroa. Söpö siili aurinkolaseissa. Kissa avaruudessa. Nainen neonvalossa. Inspiroiva lause vuoriston edessä. Parrakas viikinki sateessamassa horisonttiin ja joku teksti siitä, että sudet eivät kysy lampailta lupaa. Kaikki näyttää hienolta, mutta mitään ei jää käteen eikä kerro mitään, miksi juuri tämä piti tehdä.
Jos prompti on vaan cute hedgehog , kone kyllä tekee söpön siilin. Se tekee niitä vaikka tuhat. Yhdellä on hattu, toisella kukka, kolmannella kupillinen kahvia ja neljäs istuu sienellä ku olis eksyny lastenkirjasta Instagramiin. Kaikki voi olla juuri aivan helvetin hienoja. Piikit kiiltää, silmissä on täydellinen heijastus ja taustalla aurinko laskee sellasella tavalla, ei Suomessa ole nähty sitten maailman luomisen. Ja tänään et muista yhtäkään.
mE'mmi ei ole semmonen. Ei ainakaan mulle. Jos se olis pelkkä söpö tekoälysiili, mää olisin kyllästyny siihen jo ajat sitten. Mutta ei se pysy söpönä eikä varsinkaan siellä, mihin se laitettiin. Se lähtee omille teilleen, tulkitsee sanonnat päin helvettiä, tulkitsee taidehistoriaan, kiroilee, kommentoi ihmisten touhua ja päätyy joka kuvassa johonkin täysin tarpeettomaan mainittakoon. Ja mikä pahinta, sille on tässä vuosien aikana kertyny jo niin paljon omaa historiaa, että välillä mää joudun itsekin miettimään, missä helvetissä joku ensimmäinen juttu kerran tapahtui.
siinä kohtaa se ei ole enää mulle ”kuva söpöstä siilistä”. Se on hahmo, jolla on menneisyys, oma tapa ymmärtää maailmaa merkitsevää ja aivan liikaa mielipiteitä. Jos sen vaihtaja kuvassa johonkin geneeriseen siiliin, koko vitsi lakkaismasta. Ja jos vitsi toimii yhtä hyvin millä jolla satunnaisella siilillä, silloin mää olen todennäkösesti tehny mE'mmi-kuvan päin persettä.
mE'mmi raahaa mukanaan koko Hellulandian
Yhdessä kuvassa voi olla kyltti KÄSIPESU ENNEN SELFIEITÄ . Toisessa mummin säännöt. Jossain vilahtaa Hamina, Pyhä, ametistikaivos, poron perse, möksä, väärä liittymä, Wolt tai se hetki kun katoin tilin saldoa ja päätin, että raha on kyllä aivan paska usko. Jossain toisessa kuvassa mE'mmi tarkastella sormien läpi, koska se ymmärsi taas suomalaisen sanonnan kirjaimellisesti eikä sillä pienintäkään käsitystä siitä, miksi ihmiset puhuu asioita niin vaikeesti, kun voi vaan sanoa mitä tarkoittaa.
Kone ei tiedä miks noi asiat kuuluu yhteen. Ei sillä ole pienintäkään hajua. See ei ole ollu siellä. Se ei tunne mun ihmisiä, kissoja, reissuja eikä niitä aivan yhtä sivupolkuja, mun pää rakentaa kahden suhteen kuulumattoman asian puolesta. Sille Hamina on paikka, Wolt on firma, poro on eläin ja mE'mmi on kasa pikseleitä, jos en mää sille kerroilla. Se ei tiedä, mikä yksityiskohta on tärkeä ja mikä on pel taustaroinaa.
Mä tiedän. Tai ainakin tiedän sen verran, että mun päässä ei kuulu samaan juttuun. Se johto voi olla vähän huonosti vedetty ja välillä sulake palaa, mutta yhteys siellä on. Joskus se yhteys syntyy vasta tässä hetkessä, kun kaksi asiaa osuu vahingossa yhteen ja mää tajuan, että voi vittu,hän tulee mE'mmi. Kone ei saa sitä oivallusta mun puolesta. Se saa korkeintaan tehtäväkseen yrittää pysyä perässä.
Jos generaattorille sanoo vain funny hedgehog , se ei yhtäkkiä päätä, että nyt mE'mmi on just nähny tilin saldon, sen päässä pyörii Van Goghin taivas, kruunu on vinossa ja taustalla lukee jotain Haminasta ja Woltista. Ei se tiedä miksi niin pitäis olla. Mä tiedän miks. Ja joskus en tiedä ennen ku nään sen valmiina, mutta silloinkin mää tiedän heti, onko se oikein vai päin vittua. Se on vähän sama ku tunnistaa oman keittiönsä pimeässä: ei sun tarvitse mitata kaappien paikkaa tietääkses, että jääkaappi on yhtäkkiä väärällä seinällä.
Koneelle kaikki kelpaa. Mulle ei.
Tää on ehkä se kohta, missä tekoäly ja ihminen eroaa aika tulee. Kone tekee eikä sillä ole mitään henkilökohtaista ongelmaa lopputuloksen kanssa. Pirppu'u voi muuttua raidaliseksi. Norris voi näyttää persialaiselta. mE'mmi voi saada ihmisen sääret, kuus sormea ja joku täysin uuden perseen, jota ei ole tilattu mistään. Keittiö voi vaihtaa väriä, talo muuttaa muotoa ja joku täysin tuntematon kolmas kissa ilmestyä pöydälle ku se olis maksanu siellä vuokraa vuodesta 2017.
Kone ei pysähdymaan ja sano: "Ei vittu. Tää ei ole mE'mmi." Sillä ei ole mitään menetettävää siinä, näyttääkö mE'mmi mE'mmiltä vai eläinkaupan pehmolelulta. Sillä ei ole muistikuvaa siitä, miltä Norris näyttää aamuauringossa eikä se loukkaannu Pirppu'un puolesta, jos kissasta tulee yhtäkkiä pitkäkarvainen persialainen prinsessa. Sille kuva valmistui. Tehtävä suoritettu. Seuraava.
Mää sanon, ei kelpaa, ja sitten tehdään uusi. Korjataan jalat ja samalla katoaa tiara. Laitetaan tiara takas ja Norris vaihtaa rotua. Korjataan Norris ja keittiö näyttää yhtäkkiä, että joku sisustusohjelma on käyny siellä yön aikana ja muuttanu kaiken beigeksi. Korjataan keittiö ja mE'mmi seisoo taas kahdella pitkällä jalalla ku hakis töihin lentopallojoukkueeseen. Korjataan ja nyt sillä on kädet, joilla voi vaihtaa Ducaton vaihdelaatikon ilman tunkkia.
Ja tässä kohtaa alkaa yleensä se vaihe, jota ei näe siinä valmiissa kuvassa. Ei näy ne versiot, jotka lensi roskiin. Ei näy se, yhtä tassua korjattiin samalla ku kolme jo oikein ollutta asiaa hajos. Ei näytä hetkeä, kun tulee kuvan taustalle ilmestyi tekstiä jollain kielellä, jota ei todennäkösesti puhuta edes tällä planeetalla. Valmis kuva näyttää yhdeltä napinpainallukselta, koska kaikki eivät epäonnistuneet napinpainallukset on jo haudattu matkalle.
Äippäsiili olis tässä kohtaa jo lähteny pois. Se olis kuunnellu mun kolmannen selityksen siitä, miten nyt tassu on oikein mutta keittiön vakava, tuijottanu hetken ja todennu: ”Jos se ei opi kolmannella kertaa, pure nilkkaan.” asetus on muuten käyttöohje, jota ei löytynyt yhdenkään tekoälyfirman tukisivulta.
Ja sit joku kattoo lopputulosta kolme sekuntia
Ja kommentoi: AI slop. Juu. Kiitos tästä syväluotaavasta taidekritiikistä. Päivän kulttuuriosuus hoidettu ja palata selaamaan videoita, joissa joku pesee mattoa paineesurilla, leikkaa saippuaa pieniks kuutioiks tai kaataa kolmekymmentä eriväristä limaa samaan astiaan. Niissä ei ilmeisesti ole samanlaista eksistentiaalista hätää siitä, kuka omistaa saippuakuution henkisen tekijyyden.
Se on vähän sama ku kattois valmista moottoripyörää ja sanois, että helppohan toi oli, kun sulla oli työkalut. Juu. Oli työkalut. Oli ruuvimeisseli, räikkä, nosturi ja ehkä kone, joka teki joku tarkemmin ku ihmiskäsi ikinä tekis. Ei silti itekseen rakentanu vittujakaan. Työkalupakki ei herää aamulla, katso keskeneräistä pyörää ja päätä, että tänään tehdään tästä tämmönen.
Ja pidä tekoäly on eri työkalu ku vasara. Se voi kysyä oli paljon enemmän asiaa, joka näyttää siltä kuin joku on ajatellu niitä. Siksi siitä pitääkin puhua. Mutta jos keskustelu loppuu siihen, että ”kone oli mukana, siis slop”, ei siinä oikeestaan keskusteltu lääkeuudosta. Tarkistettiin vaan työkalupakki ja päätettiin sen perusteella, saako lopputuloksesta tykätä.
Ja tekstissä on ihan sama helvetin ongelma
Mulla dysleksiasta. Se ei tarkoita sitä, ei mulla olis ajatuksia. Niitä on välillä niin paljon, että sai joku pakettiauton kanssa hakemaan osan pois. Ongelma on se, että ne saaminen päästä ulos ei aina mene suorinta reittiä. Ajatus voi olla päässä ihan kirkkaana ja silti sen muuttamisen riveiksi näytölle tuntuu siltä, että yrittäis saada sohvaa ulos kerrostalon vesan ikkunasta.
Joskus sana on todella olemassa. tiedän mitä se tarkoittaa. varten miltä se kuulostaa. Saatan tietää millä kirjaimella se alkaa. Silti se seiso jossain aivojen varaston perällä ja näyttää keskisormea. siinä kohtaa alan kiertää sitä toisilla sanoilla, rakennan lauseen uusiks tai sanon ääneen viisi oikein oikeaa sanaa, se perkele viimein löytyy.
Sitten kirjoitan jonkun sanan väärin ja luen sen kuusi kertaa. En näe virhettä. Silmä menee yli ja pää korjaa sen automaattisesti, koska aivot tietää mitä siinä piti lukea. Joku muu huomio virheen heti. Mää huomaa, vaikka se tanssis keskellä lausetta neonliivissä, puhaltais torveen ja heiluttais kylttiä, jossa lukee TÄSSÄ SE VITTU ON .
Siksi mää sanelen. Siksi käytän oikolukua. Siksi annan välillä koneen tekstin läpi ja sanoa, missä kohtaa sama asia tuli jo neljän kerran tai missä lauseessa katso väärästä liittymästä Tampereelle, vaikka oltiin menossa Turkuun. Se ei tarkoita, että kone keksi sen, mitä mää halusin sanoa. Se tarkoittaa, että mää käytän apua siinä paikassa, jossa mun oma pää tekee hommasta tarpeettoman vaikeeta.
Se ei keksi mun ajatuksia, elä mun elämää eikä päätä mun puolesta mitä mää ajattelen. Se auttaa saamaan pään sisällä sisällä roinan ulos siinä sisällä, että muutkin näkee sen. siinä on mulle aivan vitun iso ero. Jos ajatus oli mun päässä ennen konetta ja mää edelleen päätän koneen jälkeen, voit ottaa huomioon, niin mun on vaikee nähdä sitä niin, että olisi yhtäkkiä kadonnu koko tekemisen.
Jos se auttaa, mää käytän sitä
Mää olen tapellu kirjoittamisen kanssa tarpeeks kauan. En mää aio tehdä siitä tahallaan vaikeempaa vaan siksi, että joku internetissä sais paremman mielen siitä, että nyt tämä on tehty tarpeeks käsin. Vaikeus ei tee tekstistä automaattisesti parempaa. Kärsimys ei ole mitään aitouden leima, joka pitää lyödä jokaiseen kappaleeseen ennen julkaisua.
Jos sanelu auttaa, käytän sitä. Jos oikoluku huomaa virheen, hyvä. Jos tekoäly auttaa järjestämään mun omaa sanelua niin ei samassa ajatus ole kolmessa kohdassa, vielä parempi. Jos se ehdottaa jotain, mikä ei kuulosta multa, se lähtee vittuun. Jos se kirjoitetaan tarkoituksella murteella sanan yleiskielelle, korjaan sen takaisin. Kone ei päätä, miltä mun ääni kuulostaa, ellei mää anna odottaa.
Se ei ole mulle ajattelun korvike. Se on välillä se vitun silta, jota pitkin ajatus viimein pääsee perille. Mää olen jo vuosikausia yrittäny päästä saman joen yli milloin uimalla, milloin kiveltä toiselle hyppimällä ja välillä ilmeisesti pää edellä rantakaislikkoon. Nyt siellä on silta. Totta helvetissä mää käytän sitä.
Ja jos jokuoo sillan toisessa päässä huutamassa, ei sitä lasketa koska en uinu joen yli, niin äippäsiili olis ehkä vastannu: ”No ei ite, jos noin tekee mieli. Ja me vastavirtaan, niin tulee tarpeeks aitoa.” Sitten se olis jatkanu matkaa, sillä sillä on parempaakin toimitusta ku valvoa, kuinka vaikeella tavalla muutto päästä paikasta toiseen.
Kaikki tekoälyllä tehty ei ole sama asia
Tää tuntuu olevan jostain aivan helvetin vaike ajatus. Jos ihminen kirjoittaa kaksi sanaa, painaa nappia ja julkaisee ensimmäisen tuloksen, se on yksi tapa käyttää tekoälyä. Jos toinen käyttää omia kuvia, omia hahmoja, omaa tarinaa, korjaa, muuttaa, hylkää, kokeilee löytää ja tekee lopputuloksesta oman maailmansa näkösen, se on toinen. Molemmissa käytettiin samaa teknologiaa, mutta ihmisen osuus ei ole lähelläkään samaa.
Silti molemmista sanoa: tekoälyä käytetty. Ei niin voida sanoa kamerastakin, että kameraa käytetty. Silti hääkuva, passikuva ja kuva vahingossa otetusta omasta sieraimesta ei ole sama asia. kaikki kamera teki määritelmästi kuvan. siitä tulee me osataan yleensä ymmärtää, että kuvien tarkoitus, tekijän valinnat ja lopputulos voi olla aivan eri maailmoista.
Sama koskee tekstiä. Yksi sanelee oman ajatuksensa puhelimelle. Toinen pyytää konetta ratkaiseen artikkelin, josta ei itse tiedä eikä välitä mitään. Kolmas kirjoittaa kaiken itse ja pyytää oikolukemaan pilkut. Neljäs antaa omat muistiinpanonsa ja pyytää järjestämään ne. Jos kaikki no tungetaan samaan laatikkoon sanalla AI , laatikko kertoo asiaa asiasta ku sen kylkeen liimatuu hintalappu.
Se että sama työkalu oli mukana ei kerro vielä hevon vittua siitä, mitä tehtiin. Paljon kiinnostavampi kysymys on, mitä sillä työkalulla tehtiin, mitä ihminen toi pöytään ja mitä pöydällä olis ollu ilman sitä henkilöä. Jos vastaus on ”ei oikeestaan mitään”, sitten alkaa puhua siitä slopista paljon kiinnostavammin.
Slop on mun mielestä semmosta, missä ei ole ketään kotona
Se voi olla nätti. Se voi olla perustasti. siinä voi olla kaikki värit kohdillaan ja teksti oikein kirjoitettu. Mutta jos sen takana ei tunnu olevan mitään osallistujaa, mitään omaa ajatusta, mitään muistettavaa tai syytä miksi juuri tämä piti tehdä niinsana mää ymmärrän slop-n oikein hyvin. siinä on julkisivu, valot palaa ja verhot on nätisti, mutta kun koputat oveen, sisältä ei kuulu vittujakaan.
Ja juuri siksi slop ei mun päässä tarkoita automaattisesti tekoälyä. Ihminen osaa tehdä aivan erinomaista slopia ilman ensimmäistäkään algoritmia. Me ollaan tehty sitä vuosikymmenia ja oli vielä aika saatanan tehokasta siinä. Tekoäly vaan mahdollistaa sen, että sama tyhjyys mahdollista valmistaa nopeemmin, puolimmalla ja niin kiiltävänä, että sitä tekee mieli hetken katsoa.
Internet oli täynnä semmosta jo ennen tekoälyä. Klikkiotsikoita, kopioituja mietelauseita, sisältöfarmeja, samoja reseptejä kahdensadan sanan esipuheella ja videoita, joissa luvataan kertoa asia heti ja sitten kerrotaan siitä vasta seitsemän päästä. Oli kuvia, niihin jaettiin miljoonannen kerran ilman että kukaan tiesi kuka ne teki. Oli tekstiejä, ainoa tehtävä oli saada hakukoneen lähettämään lisää silmäpareja ulos väliin.
Tekoly ei keksiny tyhjää tyhjää. Se toi sille vaan isomman lapion. Nyt ajan sitä pystyy kauhomaan internetin sellasella vauhdilla, ettei vanhan sisältöfarmari olis ehtiny edes keittää kahvia. Mutta lapio eikään edelleenkään päätä, kaivetaanko sillä paskaa vai istutetaanko sillä omenapuu. Ja kyllä, äippäsiili olis tässäa huomauttanu, että paskakin on hyödyllistä jos sen kohta oikeaan paikkaan.
mE'mmi ei syntyny siitä, että kirjoitin ”söpö siili”
mE'mmi ei ole mulle yks kuva. Sillä historiasta. Sillä on oma tapa puhua. Sillä on äippäsiili, Pajakissat, möksä, reissut, häiriöt sanonnat, historialliset vahingot, glitterit ja aivan tarpeeton määrä mielipiteitä asioita, joista kukaan ei ole taidehistoriallisesti kysynyt mitään. Sillä on omat virheensä, omaa logiikkansa ja kykyä normaalin ihmisen kohtaan sanonnat tavalla, jota kukaan ei olis pitäny edes vaihtoehtona.
Se on syntyny pala kerrallaan. Oikeista tapahtumista, kuvista, reissuista, keskusteluista, vitseistä ja mun pään omista kummallisista sivuteistä. Joku pieni tapahtuma voi jäädä kuukausiks johonkin takaraivoon ja tulla myöhemmin ulos me'mmin kommenttina aivan väärässä yhteydessä. Joku oikea paikka muuttuu sen silmissä toiseks. Joku ihmisten normaali tapa näyttää siilistä täysin järjettömältä. siitä se maailma rakentuu.
Tekoäly ei yhtenä aamuna tullu sanomaan, että tässä sinulle Hellulandia ja muuten siellä asuu vittumainen turkoosiglitterinen eurooppalainen siili. Se ei keksiny äippäsiiliä, Pajakissojen luonnetta, möksän reissuja eikä sitä, miksi joku joku kyltti tai sana on meille hauska. Se oli kyllä ihan mun oma vahinko. Ja tässä on vahinko on päässy pitkälle, ei sitä enää voi kärsiä niin perua.
Ennen mää pystyin näke päässäni siilin, joka seisoo Lapin tiellä ja kattoo poron persettä miettien, että ai nääkö nyt on niitä kuuluisia. Näin sen ei näy, mutta en osannu piirtää sitä niin, että joku toinen näkis saman. Nyt mää pystyn asiasta kuvan. Voin näyttää sen typerän hetken toiselle ihmiselle sen suunnittelussa, että selitän käsillä heiluen, että ”siis kuvittele semmonen siili ja sit siinä on poro ja se kattoo sitä persettä ja… no vittu, se oli mun päässä hauskempi.”
Ja se on mulle aivan helvetin hienoa. Ei siksi, että kone olis muuttunu minuks tai mää koneeks. Vaan siksi, että mun päässä oleva asia pääsee ulos uuden tavalla. Sama pää. Sama typerä ajatus. Uusi työkalu.
Eli jos mE'mmi on slop…
…niin sitten se on. Mää en enää jaksa kuunnella mitään tekoälyn käyttöluvan ajokoetta internetille. Enkä aio todistaa, että tein tarpeeks paljon itse, kärsin tarpeeks tarvitsee tai painoin tarpeeks monta nappiaa, kun luvan sanoa, että tämä on mun juttu. Jos tekemisenitoa mitataan, sillä mikäa sen vuoksi oli, niin kohta pitää tarkistaa heittää sähköporakin pois ja alkaa kiertää ruuveja hampailla.
Mä tiedän mitä mää laito siihen. Mun selfiet. Mun reissut. Mun kissojen typeryydet. Mummin säännöt. Mun omat typeryydet. Mun lähetys. Mun muistot. Mun vitsit, jotka välillä naurattaa vain mua. Mun dyslektisen pään, joka välillä kulkee paikasta A paikkaan B Helsingin, Rovaniemen ja Tallinnan kautta, vaikka B olis naapurihuoneessa. Ja koko sen roinakasan, on vuosien aikana kerääntyny ympärille niin, ei joka mitään enää edes edes turvasiivota sitä.
Ja kyllä, välillä myös sen vitun tilin saldon. Koska jos joku asia aiheuttaa tarpeeks voimakkaan reaktion, siitä voi aivan hyvin tulla mE'mmi-kuva. Tekoäly auttaa tulevaa näkyvää. Se voi piirtää kuvan, siistiä tekstin, korjata virheen tai ehdottaa vaihtoehtoa. Mää päätän, mikä jää, mikä lähtee ja mikä ei ole mE'mmiä vaikka kone kuinka väittäis muuta.
Jos joku pitää se tekee koko hommasta slopia, niin siitä vaan. Ei mun tarvitse voittaa sitä mieltäni eikä sen tarvitse tykätä. Jos mEmmi on slop, mää olen slop. Ja mää olen ihan fine sen kanssa. Mutta voitää slop tietää, miksi se on olemassa, mistä sen jutut tuli ja kuka joutuu ottaa vastuun, jos ei menee päin persettä.
Äippäsiili olis tähän ehkä lisänny jotain elämänviisautta. Tai sit ei. Todennäkösesti se olis kattonu meitä molempia, huokassu ja menny syö, missä missä ihmiset pystyvät väittelemään kolme päivää yhden sanan määritelmästä, siili tietää aika nopeasti, onko edessä ruokaa vai ei. siinä on muuten välillä ihan käyttökelponen tapaa ajatella internetiin.
me'm sen halus sanoa vielä yhden asian: "Jos sulla on noin paljon miettiä onko mun glitteri aitoa taidetta, niin mee hyvä ihminen vaikka ulos. On oieita siilejä. Nekään ei kysy sulta lupaa olla siilejä." Sen jälkeen se ilmeisesti katsoi sormien läpi, ymmärsi taas sanonnan todellista nähny vittujakaan.
Kysy mitä vaan. mE'mmi vastaa mitä vaan. Tai sitten ei lukenut. Kommentoi jos uskallat. me'mmi vastaa ehkä. Tässä ei lienee jo tarjottu, saat apuan hyödyllisyydestä, asiallisuudesta tai edes suorasta yhteydestä esitettyyn suoraan anneta minkäänlaista takuuta.
– Nekeli / mE’mmi / HELLULANDIA
PS. Tämä lähti ihmisen päästä ja ihmisen tarpeesta kirjoittaa yksi helvetin kommentti ulos systeemistä. Tekoälyä on käytetty apuna tekstin siistimisessä ja kuvien tekemisessä, koska ne on työkaluja, joita mää käytän. Jos se tekee tästä sun mielestä slopia, se on sun mielipide ja saat pitää sen. Mää mietin asiaa silti, kirjoitin siitä tämän ja tulin siihen tulokseen, että internet ei edelleenkään saa päättää mun puolesta, millä välineillä mun pitää omat ajatukseni saada näkyviin. Soromnoo vaan.