Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 5
Pesää ei valita yhdellä yöllä
Pesä on vähän kuin puoliso. Jos ensimmäiseen sopivaan tyytyy, saa yleensä katua myöhemmin. Nuoret naaraat kuvittelee löytävänsä täydellisen pesäpaikan sillä sekunnilla, kun näkevät ison lehtikasan. Voi pyhä perkele sentään… siinä kohtaa erottaa kokemuksen ja innokkuuden. Mää olen nukkunut liian monessa huonossa pesässä uskoakseni enää ensivaikutelmaan.
Ensimmäinen paikka näytti hyvältä, mutta haisi märältä jo ennen kuin työnsin kuononi lehtien alle. Maa oli kylmä ja savinen, eikä siihen olisi tarvittu kuin yksi kunnon sade, niin koko pesä olisi ollut litimärkä. "Juu ei. Tähän saa joku muu tulla kasvattamaan poikasensa. Mää en ala uittamaan omiani." Kiersin vielä kerran lehtikasan ympäri ja jatkoin matkaa. Parempi käyttää yksi yö etsimiseen kuin koko kesä kiroamiseen.
Toinen paikka oli kuiva, mutta aivan liian avoin. Pöllö olisi nähnyt sinne ilmasta ja kettu haistanut jo polulta asti. "Kuka tän on valinnu? Joku ensikertalainen vai? Tähän kun käy pitkäkseen, ni samalla voi nostaa tassun pystyyn ja huutaa, et tulkaa syömään." Oma letkautukseni alkoi vähän naurattaa. Purin huultani ja hihitin hiljaa itsekseni. "Heh… käk… kyllä maailma kasvattaa, jos ei järki sitä ennen ehdi tehdä."
Kolmannen paikan kohdalla pysähdyin pidemmäksi aikaa. Lehtiä oli tarpeeksi, maa tuntui kuivalta ja kulkuaukko jäi luonnostaan pensaikon suojaan. Työnsin kuononi syvemmälle, haistelin sammalta ja kuuntelin pitkään. Silloin sama tuttu haju leikkasi muiden hajujen läpi. Siinä oli öljyä, lämmintä metallia ja vanhaa nahkaa, eikä sitä voinut erehtyä enää luulemaan miksikään muuksi. "Jaahas… sää kuljet näköjään täälläkin. Kyl mää kohta alan ottaa vuokraa tästä reviiristä."
Mää nousin hitaasti pesästä ja katselin ympärilleni. Ketään ei näkynyt. Ei risahdusta, ei askelia eikä liikettä. Vain hiljainen jokivarsi ja kevään ilta. Juuri sellainen hiljaisuus alkoi vanhaa siiliä epäilyttää kaikkein eniten. Kokemus oli opettanut, että silloin kun metsä vaikenee yhtä aikaa, joku kuuntelee sitä myös.
Lopulta palasin vielä siihen kolmanteen paikkaan. Työnsin muutaman lehden syrjään, kannoin lisää kuivaa sammalta ja aloin rakentaa pesää hitaasti, yksi korsikin kerrallaan. "Noni… jos tästä nyt tulis koti. Ja jos ei tule, ni älkää ainakaan sanoko, etten yrittäny." Sanoin sen ääneen, vaikka kuuntelijana olivat vain kevätilta ja oma piikin terävä muistini. Niistä kahdesta jälkimmäinen ei ole koskaan unohtanut, miltä hyvä pesä – eikä hyvästit – haisevat.
