Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 21

Kastemadon ensimmäinen oppitunti

Ei sitä siiliks synnytä sillä, että osaa löytää kastemadon. Siiliks kasvetaan vasta sitten, kun oppii odottamaan. Siinä on semmonen taito, mikä puuttuu lähes jokaiselta nuorelta. Kaikilla on kiire. Kastemadolla ei oo. Se odottaa sateen jälkeen ihan rauhassa, eikä sitä kiinnosta pätkääkään, kuinka innoissaan joku poikanen on ensimmäisestä saaliistaan. "Painakaa ny se kalloonne. Jos hosutte, mato häviää. Jos maltatte, se tekee virheen ihan ite."

Näytän poikasille, miten kuono pidetään aivan maan pinnassa ja miten kuunnellaan enemmän kuin katsotaan. Märkä multa kertoo enemmän kuin silmät koskaan ehtivät nähdä. Neljä poikasta yrittää parhaansa mukaan matkia minua, mutta viides tekee tietenkin ihan muuta. "Missä se yks taas on? Mitä vittuu, Seyks?" Se on pysähtynyt tutkimaan kastemadon jättämää mutavanaa niin vakavana kuin ratkaisisi koko Aurajoen suurinta arvoitusta. "Ei jumalauta… se mato meni jo. Sää jäit tutkimaan sen vanhoja uutisia."

Seyks nostaa kuononsa ja lähtee juoksemaan kastemadon perään juuri silloin, kun mato katoaa takaisin maahan. Se pysähtyy, tökkää multaa kerran, toisen ja kolmannenkin kerran, mutta tuloksena on pelkkä mutainen kuono. Minä puren huultani niin kovaa, että silmät kostuvat. "Heh… ei… pysy ny vakavana." Seyks aivastaa multaa suoraan omille etutassuilleen ja peruuttaa hämmästyneenä kaksi askelta. Se riittää minulle. "Käk-käk-käk… voi pyhä perkele! Mato opetti sulle ensimmäisen läksyn ennen ku mää ehdin sanoa sanaakaan. Maa ei anna mitään sille, joka hosuu."

Muut poikaset pysähtyvät nyt kuuntelemaan ihan eri tavalla. Ne painavat kuononsa maahan ja odottavat. Pitkä odotus palkitaan, kun yksi kastemadoista nousee hitaasti pinnalle aivan niiden eteen. "Noin. Siinä se on. Ei kiirettä. Ei meteliä. Ottakaa rauhassa." Yksi onnistuu, toinenkin saa oman saaliinsa ja kolmaskin oppii jo oikean liikkeen. Seyks katsoo vierestä hetken, vetää syvään henkeä ja tekee tällä kertaa kaiken hitaasti. Kun se nostaa ensimmäisen kastematonsa ehjänä maasta, en sano mitään heti. Annan sen hetken kuulua sille.

Kotimatkalla veneen alle Seyks kantaa kastematoaan niin ylpeänä, että välillä se unohtaa katsoa eteensä ja törmää kuivaan heinätuppaaseen. Minä käännän päätäni muka toiseen suuntaan, mutta hartiat alkavat taas täristä. "Heh… käk… älä ny sentään saaliis kans eksy. Ei se mato karkaa enää mihinkään." Seyks mulkaisee minua niin loukkaantuneena kuin vain pieni siili osaa, ja minä huomaan hymyileväni itsekseni. "No hyvä. Nyt sää opit ensimmäisen oikean asian. Muista se. Siilit ei elä pelkällä rohkeudella. Ne elää sillä, että ne malttaa odottaa."