Lauantai 15.8. – Valkoinen poro

Mää olin jo ihan loppu. Me oltiin paleltu, kastuttu, tehty töitä, naurettu, kiroiltu, menetetty stand up -mukitilaus ja melkein räjäytetty koko möksä yhdellä kaasuliekillä. Siinä vaiheessa olis voinu kuvitella, että maailmankaikkeus sanois kohteliaasti "kiitos osallistumisesta" ja antais meidän ajaa rauhassa etelään.

Mutta ei.

Heti Saariselältä lähdön jälkeen tielle ilmestyi poroja. Ensin yks tumma. Sitten toinen. Ja niiden keskellä kulki suuri valkoinen poro, joka lähti juoksemaan Möksän edellä aivan kuin sillä olis ollu oma virkatehtävänsä. Se ei hosunu eikä säntäilly. Se juoksi vakaasti meidän edellä ja piti huolen siitä, ettei NahkaJaakko päässy kuvitteleevansa päättävänsä matkavauhdista ihan ite.

Mää painoin kuononi ikkunaan ja jäin kattomaan sitä. Valkoinen poro ei näyttäny eksyneeltä eikä pelokkaalta. Päinvastoin. Sillä oli semmonen rauhallinen olemus, että tuntui kuin se olis tienny tasan tarkkaan, mitä oli tekemässä.

Vieressä Pirppu'u istui kuljettajan sylissä turkoosit valjaat päällä. Herra seurasi poroja yhtä tarkasti kuin kaikkia muitakin epäilyttäviä ilmiöitä koko reissun ajan. Lopulta se päästi yhden lyhyen hyväksyvän naukaisun. Kenttäpartio oli tehnyt arvionsa.

Tie kaarteli märkänä tunturin kylkeä pitkin. Sade rummutti möksän kattoa tasaisesti, Saariselän valot jäivät hiljalleen taakse ja maisema muuttui kilometri kilometriltä hiljaisemmaksi. Yhtäkkiä koko päivän kiire, melu ja säätäminen katosivat jonnekin. Möksässä oli kaksi ihmistä, kaksi mustaa kissaa, yks siili ja enemmän tavaraa kuin keskikokoisessa sekatavarakaupassa, mutta silti siellä oli pitkästä aikaa aivan hiljaista.

Vanhoissa tarinoissa valkoiset eläimet ilmestyvät usein silloin, kun elämässä vaihtuu luku. Mää en yleensä usko tommosiin merkkeihin. Maailmankaikkeus on tähän asti keskustellu mun kanssa lähinnä sateella, rikkoutuvilla laitteilla, väärään aikaan tulevilla mukitilauksilla ja kaikenlaisilla käytännön vittuiluilla.

Silti tällä kertaa tuli semmonen olo, että ehkä kaikkea ei tarvitse aina selittää.

Ehkä valkoinen poro ei ollutkaan sattumaa.

Ehkä se tuli vain näyttämään meille tien pois tunturista.

Se ei pysäyttäny meitä. Se ei estäny lähtemästä. Se juoksi edellä juuri sen aikaa kuin oli tarpeen, aivan kuin se olis saattanu koko seurueen turvallisesti pois tuntureilta. Sitten se väistyi rauhallisesti metsän puolelle yhdessä muun porokomitean kanssa ja katosi puiden sekaan yhtä hiljaa kuin oli ilmestynytkin.

Mää nostin tassuni ikkunaa vasten ja vilkutin sille.

Ei se tietenkään nähny sitä.

Tai mistä mää tiedän.

Ehkä näkikin.

Jäljelle jäi märkä tie, sinertävä ilta ja semmonen rauha, jota koko päivänä ei ollut löytynyt mistään. Reissu tunturiin oli ohi, kotimatka oli alkanut ja jostain syystä se tuntu sillä hetkellä ihan oikealta.

Soromnoo vaan, valkoinen poro.

Ja kiitos saattueesta.

Hellulandian päiväkirjat

mE'mmin päiväkirja 2026 kertoo todellisista matkoista, kohtaamisista ja sattumuksista siilin näkökulmasta. Mukana kulkevat Nekeli, NahkaJaakko, pajakissat Norris ja Pirppu'u sekä liikkuva möksä, jossa tavallisestakin päivästä tulee harvoin tavallinen.

Jos pidät persoonallisista matkakertomuksista, kuivasta huumorista, Varsinais-Suomen murteesta ja tarinoista, joissa todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää, löydät lisää päiväkirjoja ja Pajakissojen raportteja Hellulandiasta.

Lue lisää: https://diy.hellulandia.fi/