Siirretty aggressio – Päivä 4: Samalta lautaselta

Heräsin taas siihen, että joku kolisteli kuppeja. Aattelin heti, että nyt ne taas siirtelee mun tavaroita tai keksii jotain uutta kiusaa. Ihmisillä näyttää olevan semmonen harrastus, että ne ei jätä mitään rauhaan, vaikka kaikki toimis ihan hyvin omalla tavallaan.

Tällä kertaa ne toi ruuan. Ei pesuhuoneeseen, eikä hotellitarjoiluna saunan oven eteen. Kupit meni takaisin sinne, missä ne on aina ollu, nurkkapöydän päälle. Mää jäin aidan taakse kattomaan, mitä ihmettä ne taas suunnittelee.

Sitten mää näin Norriksen. Se söi omalta puoleltaan ihan rauhassa, eikä yrittäny tulla lähemmäs. Se nosti välillä päänsä ja vilkaisi mua, mutta käänsi katseen heti pois. Ihan ku se yrittäis näyttää, ettei sillä oo mitään asiaa mun reviirille.

Ihmiset oli tällä kertaa selvästi valmistautunu. Ne ripotteli nameja ja raksuja pitkin lattiaa aidan molemmille puolille. Ei kuppeja vastakkain eikä mitään typerää tuijotuskilpailua. Ne halus vaan, että syödään samaan aikaan ja totutaan siihen, että toinen on olemassa.

Mää söin kyllä. En hitaasti enkä rennosti, vaan semmosella vauhdilla, ettei kukaan vaan ehdi tulla väliin. Korvat oli koko ajan käännettynä Norrikseen päin ja pienikin rasahdus sai mut nostamaan pään ylös.

Norris teki taas sen saman tempun kuin eilen. Se liikku hitaasti, melkein naurettavan hitaasti. Jos mää en tietäis paremmin, luulisin sen muuttuneen jäätyneeks mustaks etanaks. Se ei hiipiny eikä väijyny, vaan pysähty aina välillä ja anto mulle aikaa kattella.

Mää murisin. Sähisin kans, ettei vaan jää epäselväks, mitä mieltä mää olin koko touhusta. Mutta tällä kertaa tassut ei lähteny ilmaan eikä kroppa syöksyny hyökkäykseen. Se oli mullekin vähän yllätys.

Leikatunkin kollin päässä reviiri on tärkeä asia. Vaikka hormonit on vähentyneet leikkauksen jälkeen, tuttu koti, tutut kulkureitit ja omat hajut merkitsee edelleen paljon. Kun turvallinen ympäristö haisee yhtäkkiä vieraalta tai siihen liittyy pelottava kokemus, epäluulo voi jäädä päälle pitkäks aikaa, vaikka se alkuperäinen syy olis jo hävinny.

Mää en vielä luottanu siihen mustaan karvakasaan. Rehellisesti sanottuna en luottanu oikein kehenkään. Mutta ensimmäistä kertaa mää pystyin syömään samaan aikaan sen kanssa ilman, että maailma räjähti ympäriltä.

Ehkä ihmiset tiesi tällä kertaa vähän enemmän kuin mää. En mää sitä niille tietenkään myönnä. Murisin vielä varmuuden vuoks pari kertaa ennen nukkumaanmenoa, ettei kukaan vaan luule mun pehmenneen.