Kun möksä viimein saatiin liikkeelle, aamun leirintäaluevitutus jäi taakse melko nopeasti. Ei sitä kauaa jaksanu muistella, kun ikkunan takana alkoi taas semmonen Lappi, jonka takia ihmiset vapaaehtoisesti ajaa tänne asti, maksaa dieselistä itsensä kipeeks ja asuu viikkokaupalla pyörillä kulkevassa laatikossa.

Maisemaa riitti niin pitkälle, että jopa mää olin välillä hiljaa. Älkää innostuko. En mää mitään luonnon äärellä herkistymistä harrastanu, vaan suoritin liikkuvasta möksästä käsin maastotiedustelua ja arvioin tienvarsien puskaparkkeja sillä perusteella, kuinka monta saksalaista matkailuautoa niihin mahdollisesti mahtuis meidän ja täydellisen rauhan väliin.

Kelvollisia paikkoja löyty jatkuvasti. Välillä tien vieressä aukes semmonen maisema, että siihen olis voinu jättää möksän viikoks, avata oven ja ilmoittaa muulle maailmalle, että soromnoo vaan, pärjäilkää keskenänne. Rauhaa, metsää, vettä ja sen verran tyhjää ympärillä, ettei kukaan pääse vahingossa pystyttämään aamupalapöytäänsä meidän ikkunan alle.

Sitten tielle ilmesty poro.

Ei tien viereen. Ei metsän reunaan. Ei mihinkään semmoseen paikkaan, jossa eläin vois kohteliaasti suorittaa porona olemistaan häiritsemättä valtakunnan tieverkoston toimintaa.

Keskelle tietä.

Siinä se löntysteli perse möksään päin sellasella itsevarmuudella, johon ihmisellä tarvitaan yleensä virka-asema, kolmekymmentä vuotta työuraa ja oma nimikyltti ovessa. Porolla ei ollu huomioliiviä, liikenteenohjaajan lätkää eikä pienintäkään aikomusta selittää, mitä helvettiä se ajoradalla teki.

NahkaJaakko hidasti.

Poro jatkoi.

NahkaJaakko ajoi perässä.

Poro jatkoi.

Mitään neuvottelua ei käyty, koska poro oli jo tehny päätöksen kaikkien puolesta.

Mää kattelin sitä aikani ja aloin ymmärtää, että tässä eläimessä on jotain poikkeuksellisen hienoa. Se ei hosu, pyydä anteeks eikä vilkuile taakseen tarkistaakseen, mahtaako takana tulevalla ihmisellä olla kiire.

Ei kiinnosta.

Jos poron mielestä maantien keskikohta on tänään hyvä paikka kävellä, siinä kävellään. Takana tulevat voivat muodostaa jonon, puristaa rattia, katsella kelloa ja käsitellä omia aikatauluongelmiaan ihan keskenään.

Ja mitä poro tekee sillä välin?

Näyttää persettä.

Siinä on johtamisoppi tiivistettynä niin tehokkaasti, että kaiken maailman konsultit voisivat sulkea PowerPointinsa ja lähteä kotiin. Todellinen auktoriteetti ei tarvitse palaveria, strategiapäivää eikä kuuttatoista diaa siitä, miten muut saadaan sitoutumaan yhteiseen tavoitteeseen.

Poro kävelee keskellä tietä.

Muut sitoutuvat automaattisesti.

Mää arvostan tätä eläintä. Se on ymmärtäny vallankäytön perusteet: älä huuda, älä selittele äläkä varsinkaan kiirehdi muiden takia.

Löntystele rauhassa ja anna muiden odottaa.

Hellulandian blogeissa tavallinen elämä muuttuu päiväkirjoiksi ilman kiiltävää matkailumainosta ja turhaa silottelua. Reissut, möksä, Pajakissat, motoristitapahtumat, myyntireissut, pajaelämä ja ihmisten käsittämätön säätäminen kirjataan talteen suunnilleen sellasina kuin ne koettiin – sillä erotuksella, että kertojalla saattaa olla piikit selässä ja huomattavasti vähemmän kärsivällisyyttä kuin ihmisillä.

mE’mmin päiväkirjassa maailmaa tarkkailee Hellulandian maskottisiili mE’mmi. Ihmisnaaraat ja -urokset, Pajakissat, möksä ja koko muu lauma joutuvat jatkuvasti sen arvioitaviksi, eikä arvosanoja jaeta säälistä. Jos ihmiset tekevät jotain järkevää, se voidaan jopa mainita, mutta mitään takeita tästä ei ole.

Hellulandian Nekelin päiväkirjassa ääneen pääsee puolestaan ihmisnaaras itse. Samat reissut ja katastrofit näyttävät vähän erilaisilta, kun niitä ei tarkkaile lattianrajasta piikkien välistä vaan keskeltä sitä sotkua, jonka järjestämisessä on yleensä ollut itse mukana.

Molemmat päiväkirjat ja muut Hellulandian jutut löytyvät täältä:

Hellulandian päiväkirjat – diy.hellulandia.fi