Päivä 3 – Keskiviikko

Koko päivä oli ollut sellainen, että vanhempikin siili alkoi mulkoilla taivasta epäluuloisesti. Aurinkoa ei näkynyt missään. Jokilaakson ylle oli kertynyt raskas harmaa kansi, joka roikkui peltojen päällä kuin märkä huopa kuivumassa liian matalalla narulla. Ilma tuntui paksulta hengittää. Ei kuumalta eikä kylmältä. Sellaiselta, että jokin oli pielessä, mutta ei vielä tarpeeksi pahasti, että siitä olisi saanut kunnolla valittaa.

Vanha emosiili oli nähnyt saman näytelmän enemmän kertoja kuin se jaksoi laskea. Keväällä tuli kevään säät. Kesällä kesän säät. Syksyllä syksyn säät. Ainoastaan ihmiset onnistuivat käyttäytymään joka kerta kuin kyseessä olisi ollut maailmanhistorian ensimmäinen sadepilvi. Siinä oli jotakin aidosti vaikuttavaa. Jos ihminen unohtaisi hengittää yhtä tehokkaasti kuin se unohti vuodenaikojen olemassaolon, koko laji olisi hävinnyt jo kauan sitten.

Aurajoen rinteessä kasvanut heinä seisoi paikallaan. Ei värähtänytkään. Tuuli oli hävinnyt jonnekin. Varikset istuivat sähkölangoilla ja pitivät turpansa kiinni. Se oli ehkä päivän huolestuttavin yksityiskohta. Variksilla oli yleensä mielipide aivan kaikesta. Jos ne olivat hiljaa, maailma odotti jotakin.

Vanha siili kulki pellon reunaa pitkin ja etsi syötävää. Se työnsi kuonoaan heinien alle, käänteli lehtiä ja tonki kosteaa maata sieltä täältä. Kesäkuun alku oli hyvää aikaa siilille. Hyönteisiä löytyi. Kovakuoriaisia löytyi. Kastematoja löytyi. Elämä oli yksinkertaista niin kauan kuin kukaan ei tehnyt siitä vaikeaa. Yleensä joku teki. Useimmiten ihminen. Joskus kettu. Toisinaan oma jälkikasvu.

Muurahaiset olivat liikkeellä tavallista kiireisemmin. Ne raahasivat tavaraa pesiinsä sellaisella kiireellä, että joku olisi voinut luulla maailman loppuvan ennen iltaa. Vanha siili katseli niitä hetken. Muurahaisilla oli sama ongelma kuin ihmisillä. Ne rakastivat työntekoa enemmän kuin olisi ollut terveellistä. Kukaan täysijärkinen ei käyttänyt niin paljon aikaa kantamalla tavaraa paikasta toiseen.

Pihan suunnalta kuului kolinaa. Ihmiset näyttivät yrittävän pelastaa tavaroitaan sateelta. Joku juoksi varaston ja pihan väliä. Joku toinen kantoi jotakin pressun alle. Kolmas seisoi keskellä pihaa ja katseli taivasta aivan kuin yrittäisi neuvotella pilvien kanssa. Vanha siili seurasi toimintaa hetken ja jatkoi sitten matkaansa. Jos pilvi oli päättänyt sataa, se myös satoi. Asia ei ollut koskaan kiinnostanut pilveä, mitä mieltä ihminen siitä oli.

Ensimmäinen pisara osui kuonoon vähän ennen hämärää. Sitten toinen. Kolmas putosi suoraan silmän viereen. Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten taivas aukesi.

Sade rummutti heinikkoon, pusikoihin, peltoteihin ja jokivarren vanhoihin puihin. Aurajoki muuttui tummemmaksi. Märän maan haju nousi ilmaan niin voimakkaana, että sen maistoi melkein suussa asti. Vanha siili hakeutui tutun kivikasan suojaan ja jäi kuuntelemaan.

Jostakin pihan suunnalta kuului oven paiskahdus. Sen jälkeen kuului muutama erittäin hyvin valittu kirosana. Sitten toinen ovi paiskattiin kiinni. Hetken kuluttua joku juoksi vielä kerran sateessa ja kirosi lisää.

Vanha emosiili nyökkäsi itsekseen.

Siinä oli sentään jotakin järkeä. Jos kastuit läpimäräksi, siitä kuului vähän kirota. Se oli rehellinen suhtautuminen maailmaan. Paljon rehellisempi kuin se ainainen ihmettely, jota ihmiset harrastivat joka kerta kun taivaalta tuli vettä.

Sade jatkui pitkälle yöhön. Vanha siili käpertyi kuivaan pesäänsä, kuunteli pisaroiden tasaista ropinaa ja tiesi jo valmiiksi mitä seuraavana yönä tapahtuisi. Kastemadot nousisivat pintaan. Ruokaa olisi kaikkialla. Jokivarsi haisisi märältä mullalta ja kesältä.

Kaikki vanhat merkit pitivät paikkansa edelleen.

Maailma muuttui hitaasti.

Mutta sade oli aina sade. Ja Aurajoki oli aina Aurajoki. Se oli enemmän kuin useimmista ihmisistä pystyi sanomaan.