Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 17

Vene ei ole leikkipaikka

Veneen alle muuttaminen rauhoitti elämää suunnilleen puoleks päiväks. Sen jälkeen kakarat päättivät, että uusi koti piti tietenkin tutkia joka nurkasta yhtä aikaa. Minä olin hädin tuskin saanut viimeiset lehdet paikoilleen, kun yksi kiipesi heinäkasaan, toinen yritti tunkea kulkuaukosta ulos ja kolmas puri vahingossa omaa tassuaan. "Voi pyhä perkele sentään… te ette oo asunu täällä tuntiakaan ja jo näyttää siltä, että myrsky on käyny sisällä. Ei tää vene oo mikään huvipuisto."

Seyks oli tietenkin ensimmäisenä siellä, missä ei pitänyt olla. Se oli löytänyt veneen lahonneen laudan reunan ja yritti väkisin kiivetä sitä pitkin ylöspäin. Ei se vielä mihinkään päässyt, mutta yritystä riitti enemmän kuin järkeä. "Missä se yks taas on? Mitä vittuu, Seyks? Tuuks sää alas ihan ite vai pitääks mun hakee sut sieltä ennen ku putoot nokalles?" Seyks pysähtyi hetkeksi, katsoi minua kuin olisi muka pohtinut asiaa ja jatkoi saman tien kiipeämistä. Siinä kohtaa minun teki mieli suuttua ihan tosissani, mutta näky oli niin helvetin päätön, että jouduin puremaan huultani. "Heh… ei saatana… sää et oo edes kunnolla oppinu kävelemään ja nyt jo vuorikiipeilijä."

Mää nappasin sen niskasta alas juuri sillä hetkellä, kun etutassut lipsahtivat laudan reunalta. Seyks jäi roikkumaan niin löysänä, että näytti enemmän märältä villasikalta kuin siililtä. "Käk-käk-käk… no niin, maailmanmatkaaja. Matka loppu tähän. Seuraava vuori vallotetaan sit joskus, ku opit kulkemaan suoraan kymmenen askelta ilman et eksyt omaan varjoos." Muut poikaset pysähtyivät katsomaan toimitusta silmät pyöreinä, ja yksi niistä ehti jo yrittää samaa temppua. "Ei! Älkää ny kaikki ruvetko saman tien kopioimaan tota hölmöä. Yks Seyks riittää vallan mainiosti."

Kun ilta viileni, veneen alla alkoi tuntua oikealta kodilta. Heinä tuoksui kuivalta, maa piti lämmön tasaisena ja sateen ensimmäiset pisarat ropisivat veneen pohjaan niin rauhallisesti, että poikaset nukahtivat yksi toisensa jälkeen. Minä en kuitenkaan saanut silmiäni kiinni. Sama tuttu haju kulki taas pihan halki. Märän maan, joen ja vanhan puun seasta nousi öljyn, lämpimän metallin ja nahan vivahde niin selvästi, että nostin päätäni ennen kuin ehdin ajatella. "Jaahas… sää löysit meidät tännekin. Kyl mää alan uskoa, ettei tää oo enää sattumaa."

Katselin pitkään veneen alta ulos hämärtyvään pihaan. Ketään ei näkynyt, mutta vaisto sanoi toista. Vilkaisin vielä kerran nukkuvaa Seyksiä, joka oli onnistunut kierähtämään taas poikittain koko pesän halki. Työnsin sen varovasti takaisin muiden viereen ja mutisin hiljaa: "Voi perkele, kakara… jos sää jatkat tätä tahtia, ni mää en kuole vanhuuteen. Mää kuolen ihan puhtaaseen huoleen."