Tankavaara – siilin sijoitusstrategia petti jo menomatkalla
mEmmin päiväkirja
Tankavaarassa ihmiset keksi taas semmosen lomatekemisen, jossa ensin kävellään vapaaehtoisesti kilometri ja sen jälkeen mennään seisomaan veden ääreen pesemään hiekkaa. Tätä kutsutaan kullanhuuhdonnaksi, koska jos sitä kutsuttais soran lotraamiseksi kylmässä vedessä, osallistujamäärät saattais olla vähän pienemmät. Mää lähdin tietenkin mukaan, sillä jos meidän ihmiseläimet aikoo tehdä taloudellisen läpimurron vaskoolilla, jonkun täytyy valvoa toimintaa.
Reitti kulki Tankavaaran Kultakylän lännenkylän kautta. Paikka näytti siltä, että sinne oli rakennettu kokonainen lännenelokuva, mutta näyttelijät, hevoset, rosvot ja ilmeisesti koko muu henkilökunta oli lähteny jo kotiin. Mää odotin koko ajan, että jostain ilmestyis sheriffi, saluunan ovesta lentäis ukko tai vähintään yks kylähullu haastais NahkaJaakon kaksintaisteluun, mutta ei. Hiljasta oli kuin konkurssiin menneessä huvipuistossa maanantaiaamuna.
Rikkaudet löytyivät ennen kultaa
Sitten mää näin kultasepänliikkeen, ja koko retken alkuperäinen toimintasuunnitelma menetti saman tien merkityksensä. Ihmiset oli menossa kaivamaan maasta jotain arvokasta, vaikka tässä oli rakennus täynnä valmiiks löydettyjä, pestyjä ja kiillotettuja aarteita. Jos vaihtoehtoina on tuntikausien soran huljuttelu tai tiskiltä ostaminen, ei siinä nyt kovin kummosta talouskoulutusta tarvita.
Mulla sattui vielä olemaan tonnin seteli mukana. Se oli tietysti erittäin merkittävä yksityiskohta, koska ilman pääomaa ihminen on asiakas mutta tonnin setelin kanssa siili on sijoittaja. Mää menin sisään sillä asenteella, ettei tänne asti olla tultu kattelemaan vitriinejä.
Ulos tulin huomattavasti varakkaampana ainakin esineiden lukumäärällä mitattuna. Mukana oli jalokiviä, hopeakoruja ja kaikenlaista muuta kimaltavaa, jonka mää arvioin välittömästi välttämättömäksi Lapin-reissun muistoksi. Tavaraa ei ollu yhtä taskunpohjallista vaan käytännössä kassillinen, sillä sijoittamisessa kannattaa kuulemma hajauttaa.
Painovoima ei arvosta jalokiviä
Aluksi homma näytti helvetin hyvältä. Mulla oli kimaltava laukku täynnä omaisuutta ja ihmisillä vasta tyhjät vaskoolit sekä täysin perusteeton usko siihen, että kohta rikastutaan. Mää lähdin niiden perään kohti kullanhuuhdontaa melko tyytyväisenä omaan ylivoimaiseen kaupalliseen älykkyyteeni.
Sitten tuli painovoima.
Jalokivissä on semmonen vittumainen ominaisuus, ettei niiden hieno nimi vähennä niiden massaa yhtään. Yks kaunis kivi on muisto. Kaks on kokoelma. Kassillinen on rakennusmateriaalia.
Hetken mää kannoin laukkua ihan arvokkaasti. Sitten vaihdoin tassua, sen jälkeen otin molemmat tassut käyttöön ja lopulta päädyin käytännöllisempään ratkaisuun: kassi maahan ja perässä saatana. Siitä eteenpäin Tankavaaran polulla liikkui ihmisryhmän lisäksi pieni turkoosikimalteinen siili, jonka takana raahautui yksityinen mineraalivaranto.
Laukku otti matkalla osumaa aivan tasapuolisesti kaikkeen mahdolliseen. Hiekkaa, pikkukiviä, neulasia ja muuta metsän omaa lisävarustetta tarttui mukaan, ja jokainen isompi kivi ilmoitti olemassaolostaan kunnon KOLKS-äänellä. Siinä vaiheessa kimaltava käsilaukku ei enää näyttäny luksustuotteelta vaan välineeltä, jolla pieni mutta määrätietoinen kaivosyhtiö suorittaa avolouhintaa.
Ihmiset alkoivat pestä Lappia
Kullanhuuhdontapaikalla ihmiset pääsi viimein toteuttamaan suurta suunnitelmaansa. Saappaat veteen, soraa vaskooliin ja sitten pyöritellään. Kaadetaan osa pois, lisätään vettä, heilutetaan lisää ja tuijotetaan pohjaa sellasella keskittymisellä, että siellä olis vähintään Suomen valtion kultavaranto.
Mää asettauduin jalokiviomaisuuteni viereen seuraamaan sijoitusten välistä kilpailua. Mun puolella oli kokonainen kassillinen näkyvää varallisuutta. Ihmisten puolella oli märkää hiekkaa, kylmää vettä ja toiveikas ilme. Lähtötilanteen perusteella pidin omaa strategiaani aika vahvana.
Soraa huuhdeltiin ja vettä vatkattiin niin pitkään, että mää aloin odottaa vähintään nyrkin kokosta kultakimpaletta. Sen olis pitäny olla niin iso, että loppureissun tonnikalat olis maksettu sillä ja vielä olis jääny vähän eläkekassaan. Lopulta vaskoolista löytyi jotain.
Kaksi kullanhippua.
Ei kahta kultakimpaletta. Ei kahta pientä nuggettia. Kaksi hippua. Semmosia, joita pitää kattoa sillä tarkkuudella, ettei vahingossa hengitä omaisuutta pois vaskoolista.
Ihmiset oli silti tyytyväisiä. Märät jalat, kuraiset kamppeet ja kaksi lähes mikroskooppista kultapistettä, mutta naamat loisti kuin olis löydetty uusi Klondike. Ihmisen onnellisuuden logiikka on siitä hieno järjestelmä, ettei sillä näytä olevan mitään tekemistä matematiikan kanssa.
Paluumatkalla tapahtui taloudellinen herääminen
Kun kullanhuuhdonta oli saatu kunnialla päätökseen, lähdettiin takasin möksälle. Ihmisillä oli ne kaksi arvokasta pilkkuaan ja mulla oma kassillinen jalokiviä sekä käsilaukku, jonka jälleenmyyntiarvo oli matkalla muuttunu melko teoreettiseksi.
Mää otin taas kassista kiinni ja aloin hinata sitä takaisin samaa reittiä. Raahaaminen oli nyt jo sen verran rutinoitunutta, että olisin voinu perustaa Tankavaaraan mineraalikuljetuspalvelun. Laukku tuli perässä, välillä liukuen, välillä pomppien ja välillä takertuen johonkin juureen niin, että sijoitustoiminta pysähtyi kokonaan.
Sitten tultiin takaisin lännenkylään.
Ja siinä oli kultasepänliike.
Mää katoin kauppaa. Sitten mää katoin kassia. Sitten mää katoin sitä tietä, jota pitkin olin juuri raahannu koko omaisuuteni ensin poispäin kaupasta ja nyt takaisin kohti sitä.
Aivoissa tapahtui pieni mutta hyvin selkeä liikahdus.
Ne olis voinu ostaa nyt.
Ei menomatkalla. Paluumatkalla.
Olisin kävelly kullanhuuhdontaan ilman kassia, seurannu ihmisten kahden hipun suurta taloudellista läpimurtoa, palannu tänne ja ostanu jalokivet vasta sitten. Koko helvetin mineraalirahti olis jääny tekemättä.
Kyseessä ei ollut moka vaan sijoituskokemus
Tässä kohtaa mää päätin käyttää samaa menetelmää, jota ihmiset käyttää silloin kun ne tekee jonkun täysin typerän päätöksen rahojensa kanssa. Sitä ei sanota mokaksi. Sitä kutsutaan oppimiskokemukseksi, strategiseksi uudelleenarvioinniksi tai markkinatilanteen odottamattomaksi muutokseksi.
Mulla oli siis ollu logistisesti haastava sijoituspäivä.
Palattiin möksälle niin, että ihmisillä oli kaksi kullanhippua ja mulla kassillinen ihan oikeita jalokiviä sekä hopeakoruja. Jos päivän voittaja ratkaistaan sillä, kummalla on enemmän tavaraa, mää voitin aivan helvetin kirkkaasti. Jos se ratkaistaan sillä, kuka joutui kantamaan tai oikeammin raahaamaan omaisuuttaan kaikkein pisimmän matkan aivan turhaan, voitin siinäkin.
Tankavaaran lännenkylä jäi taakse yhtä hiljasena kuin tullessa. Sheriffi ei ilmestyny, rosvoja ei näkyny eikä kukaan yrittäny ryöstää mun aarteita. Ehkä ne näki käsilaukun kunnon ja päätteli, ettei ton omistajalta kannata kysellä mitään.
Möksälle päästyä jalokivet oli edelleen tallessa, hopeakorut oli tallessa ja ihmiset vaali kahta hippuaan kuin kansallisaarretta. Mää puolestaan olin saanut sijoitustoiminnasta ensimmäisen käytännön oppituntini, ja se oli yllättävän yksinkertainen:
Ensin katotaan paluureitti. Vasta sitten ostetaan kassillinen kiviä, saatana.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja
Hellulandian blogissa reissut kerrotaan vähän eri näkökulmasta kuin matkailumainoksissa. Täällä tunturimaisema saa kyllä olla hieno, mutta jos samaan päivään kuuluu kassillisen jalokiviä raahaava siili, kaksi kullanhippua, märät housut ja joku täysin tarpeeton logistinen katastrofi, niin kyllä nekin kirjataan pöytäkirjaan.
mE’mmin päiväkirjoissa Hellulandian ihmiseläinten, Pajakissojen, möksän ja muun liikkuvan seurakunnan reissut näkyy siilin silmin. Samasta maailmasta löytyy myös Nekelin ja Pajakissojen tarinoita, koska yhden kertojan versio tapahtumista ei tässä porukassa yleensä riitä alkuunkaan.
