Mökö-suolapatsaan virallinen vastalause
Ihmiset on alkanu kutsua mua Mököksi. En pidä sitä loukkauksena, koska nimi on ainakin rehellinen. Mää en riehu turhaan, en juokse jokaisen äänen perässä enkä ala heiluttaa häntää siksi, että joku sattuu avaamaan oven. Mää katon ensin, arvioin tilanteen ja päätän vasta sen jälkeen, onko koko touhussa mitään liikkumisen arvoista.
Mää olen entinen populaatiokissa. Siinä elämässä oppii aika nopeasti, ettei jokaiseen ääneen, hajuun tai ihmiseen kannata suhtautua kuin ilmaiseksi tarjottuun märkäruokaan. Nykyään mää nukun lämpimässä, syön paremmin kuin moni ihminen ja tiedän, ettei mun tarvi enää selvitä yksin, mutta vanhat vaistot ei mihinkään katoa. Ne istuu siellä takaraivossa ja herää aina sekunnin ennen muuta kroppaa.
Eilen illalla ne heräs heti.
Pirppu’u alkoi taas hiippailla oven suuntaan sillä ilmeellä, jonka tunnen jo aivan liian hyvin. Se näyttää siltä kuin olisi täysin viaton, vaikka koko muu olemus huutaa, että kohta tapahtuu jotain semmosta, minkä jälkeen joku ihmisistä juoksee ulkona ilman kenkiä.
Mää jäin katsomaan.
Ei menny montaa sekuntia, kun Nekeli nappas sen kiinni. Pirppu’u painettiin sohvalle ja ihmiset kaivo esiin sen virityksen, jota ne kutsuu valjaiksi. Mää kutsun sitä edelleen pakkopaidaks, jossa on hihnat ja markkinointiosasto.
En ymmärrä Pirppu’uta siinä asiassa lainkaan. Se antaa laittaa remmit ympärilleen, seisoo paikallaan ja näyttää vielä siltä, että palvelu pelaa. Mää olisin vähintään tehny pukemisesta semmosen operaation, että ihmiset joutuisivat seuraavana päivänä käymään läpi kalustovauriot ja henkilövahingot.
Pirppu’u ei.
Se seisoo siinä kuin joku helvetin katalogimalli.
Sitten ovi aukes.
Herra lähti pihalle häntä niin pystyssä, että sillä olis voinu mitata tuulen suunnan. Se marssi pitkin pihaa sillä tavalla kuin koko leirintäalue olis ollu sen henkilökohtainen tontti ja ihmiset vaan tilapäisesti vuokralla.
Mää jäin ikkunaan.
Jonkunhan siellä piti valvoa, ettei tilanne täysin karkaa käsistä.
Pirppu’u katos hetken päästä näkökentästä, ja siinä kohtaa vanha populaatiokissa herää kunnolla. Kun lauman jäsen katoaa näkyvistä, ei lähdetä hötkyilemään vaan kuunnellaan. Korvat ylös, kroppa paikallaan ja jokainen ulkoa kuuluva ääni erikseen talteen.
Mää en liikkunu senttiäkään.
Ei tarvinnu.
Korvat teki työn.
Sitten pihalta alkoi kuulua huutamista.
– Pirppu’u!
– Pirppu’uuuu!
NahkaJaakko ja varavahtinaaras huuteli sitä kilpaa, ja tietenkin se saatanan ruskeakielinen lähti juoksemaan niitä kohti saman tien kuin olisi odottanu kutsua koko illan.
Tässä kohtaa mää jouduin jo katsomaan vähän sivuun.
On rajoja silläkin, mitä arvokas kissa jaksaa todistaa.
Pirppu’u paineli paikalle, Nekeli perässä semmosella askelluksella, että maa varmaan rekisteröi sen geologisena tapahtumana, ja koko porukka sai kuin saikin toisensa kiinni. Pirppu’u pysähty ihmisten eteen, sai rapsutukset, halauksen ja lopulta vielä kuljetuksen takaisin möksään.
Ja näyttikö sitä hävettävän?
Ei tietenkään.
Se näytti tyytyväiseltä.
Siinä vaiheessa päätin taas, että jonkun tässä laumassa on pakko ylläpitää vähimmäistasoa arvokkuudessa. Mää en juokse kutsusta syliin, enkä ala mielistellä ketään sen takia, että ovi aukeaa tai joku sanoo nimeni korkealla äänellä. Sillä tavalla Mökö-nimi ansaitaan. Ei pelkällä naamalla.
Kun ihmiset viimein lopetti sen ulkoilun jälkeisen hälinän ja möksä rauhottui, siirryin iltavuoron tärkeimpään tehtävään.
Ruokakupissa odotti possunsydänjäätelöä ja Itämeren tonnikalaa.
Nyt puhutaan asiasta.
Ei tarvinnu kutsua kahdesti.
Operaatio suoritettiin nopeasti, tarkasti ja ilman tarpeettomia sivuliikkeitä. Kupin pohja kiilsi työn jälkeen niin puhtaana, että siinä olis voinu tarkistaa oman ilmeensä ja todeta sen edelleen olevan täysin asianmukainen.
Täydellinen rikos kaatui kuitenkin yhteen yksityiskohtaan.
Ahneuteen.
Kun maha tuli täyteen, oli pakko mennä hiekkalaatikolle hoitamaan jälkitoimenpiteet. Ja tietenkin ihmiset huomasi heti, että joku oli käyny kupilla. Ei niillä muuten tunnu olevan silmiä päässä, mutta ruokakupin ja hiekkalaatikon välinen rikostekninen yhteys ratkeaa sekunneissa.
Yö ei muutenkaan menny ihan putkeen.
Sade alkoi hakata möksän kattoa.
Mää en pidä siitä äänestä.
En oo koskaan pitäny.
Ihmisille se on vaan sadetta. Vettä katolla. Taustaääntä.
Mulle se on jotain muuta.
Se ääni vie liian helposti takaisin niihin öihin, jolloin ei ollu lämmintä möksää, kuivaa sänkyä eikä peittoa. Kun märässä pusikossa piti pärjätä ite ja jokainen rasahdus merkitsi sitä, että seuraava päätös kannatti tehdä nopeasti.
Nykyään mää tiedän olevani turvassa.
Tiedän, että täällä on lämmin.
Tiedän, että ruokaa tulee.
Tiedän, ettei mun tarvi lähteä sateeseen.
Mut vanha vaisto ei aina odota, että järki ehtii mukaan.
Saatoin ehkä päästää pari hiljasta miukua.
Ehkä.
Niistä ei kuitenkaan tehdä numeroa.
Se ei ollu pelkoa.
Se oli historiallinen huomautus.
Pieni muistutus siitä, että kroppa muistaa asioita, vaikka elämä olis jo muuttunu.
Aamuyötä kohti sade hiljeni ja möksä rauhottui. Pirppu’u oli omalla paikallaan, ihmiset hengissä ja oma ruokahuolto hoidettu. Kokonaisuutena tilanne pysyi hallinnassa.
Juuri niin kuin pitääkin.
Mää aion jatkossakin suhtautua tämän lauman toimintaan sopivalla määrällä epäluuloa. Pirppu’u saa juosta kutsusta, Nekeli saa harrastaa norsujuoksua ja ihmiset saa pukea valjaita niihin yksilöihin, jotka suostuu yhteistyöhön.
Mää pysyn Mökönä.
Joku tässä taloudessa tarvitsee jarrut.
Norriksen päivän arvio
Pirppu’un valjasoperaatio hyväksytty varauksin. Kohde suostui yhteistyöhön aivan liian helposti, mutta henkilövahinkoja ei syntyny ja palautus möksään onnistui.
Ikkunapäivystys onnistui. Näköyhteys säilyi niin kauan kuin mahdollista ja äänivalvonta jatkui kohteen kadottua näkökentästä.
Iltaruokailu suoritettiin ammattimaisesti. Kupin sisältö poistettiin tehokkaasti ja jäljelle jäi ainoastaan rikosteknistä todistusaineistoa hiekkalaatikkoon.
Yösateen aiheuttama häiriö merkittiin muistiin. Tilanne pysyi hallinnassa, vaikka pari hiljasta äänihuomautusta saattoi esiintyä.
Kokonaisarvio: lauma säilyi koossa. Hyväksytty.
Allekirjoitus:
Norris alias Mökö
Hellulandian suolapatsas ja epäluottamuksen erikoisasiantuntija
“Kaikkeen ei tarvi reagoida. Useimmat asiat menee ohi, jos niitä tuijottaa tarpeeks epäluuloisesti.”
Lisää Hellulandian päiväkirjoja ja Pajakissojen raportteja
Tää oli Pajakissojen päiväkirjaa Norriksen näkökulmasta, eli Hellulandian elämää siltä korkeudelta, josta ihmiset näyttää tavallista epäilyttävämmiltä. Norris ei turhaan säntäile eikä jaa luottamusta ilmaisnäytteinä. Jos jokin vaikuttaa oudolta, sitä tarkkaillaan ensin ja hyväksytään ehkä joskus myöhemmin.
Hellulandian maailmassa omat versionsa tapahtumista kertoo myös mE’mmi, Nekeli ja Pirppu’u. Samasta reissusta voi siis löytyä useampi totuus, joista jokainen on kertojansa mielestä luonnollisesti se ainoa oikea.
Lisää Hellulandian päiväkirjoja, Pajakissojen raportteja, reissuja ja muuta hallittua sekasortoa löytyy osoitteesta:
Täällä ei silotella tapahtumia jälkikäteen matkailumainoksiksi. Jos joku juoksee, oksentaa, katoaa, varastaa possunsydänjäätelön tai reagoi sateeseen vähän enemmän kuin itse haluais myöntää, se kirjataan kyllä ylös.
