HEINÄKUUN PUOLIVÄLI

Heinäkuun puoliväliin mennessä vanha ämpäri oli jäänyt enemmän päiväunipaikaksi kuin oikeaksi pesäksi. Poikaset olivat kasvaneet sen verran, että viisi siiliä, yksi äiti ja aamutakin repale samassa romukasassa alkoi olla ahdas yhdistelmä. Vanhan navetan takana oli aidattu piha, jossa kukaan ei enää pitänyt erityistä järjestystä. Heinää kasvoi siellä täällä, nurkissa lojui lautoja, vanhoja kukkaruukkuja ja yksi nurinpäin käännetty puuvene, jonka alle oli vuosien aikana kertynyt kuivaa heinää, lehtiä ja muuta roskaa. Äiti siirsi pesueen sinne yhtenä lämpimänä yönä, eikä yksikään poikasista pannut vastaan.

Veneen alla oli viileämpää kuin ämpärissä. Maasta nousi kosteuden haju, puu tuoksui vanhalta tervalta ja seinämien välistä kuului välillä hiirten rapinaa. Poikaset tutkivat uuden pesän joka kulman ensimmäisen yön aikana. Kaksi niistä onnistui jäämään hetkeksi jumiin samaan rakoon, yksi nukahti kesken tutkimusretken ja yksi onnistui löytämään etanan ennen kuin kukaan muu oli ehtinyt edes ulos veneen alta.

Se sama poikanen löysi jotakin muuta.

Aidatun pihan perällä kasvoi vanha mustaherukkapensas. Marjat eivät vielä olleet täysin kypsiä, mutta osa alkoi jo tummua. Siilit eivät elä marjoilla, eikä äiti ollut koskaan pitänyt niitä erityisen tärkeinä. Silti poikanen vietti pensaan juurella enemmän aikaa kuin olisi ollut tarpeen. Se haisteli pudonneita marjoja, pyöritteli niitä kuonollaan ja maisteli kaikkea mitä maasta löytyi. Jos muut poikaset näkivät syötävän asian, ne söivät sen. Tämä yksi tuntui välillä tutkivan ruokaa ennen kuin päätti oliko se syömisen arvoista.

Äiti piti sitä vähän omituisena.

Vanhan siilin maailmassa ruoka oli ruokaa. Jos se ei ollut myrkyllistä eikä yrittänyt purra takaisin, se yleensä syötiin. Tämä yksi taas saattoi käyttää vartin yhden etanan haistelemiseen ja syödä sen vasta sitten. Toisinaan se jätti kokonaan syömättä jotakin, minkä muut ahmivat saman tien. Sitten se löysi jostakin lihavan kovakuoriaisen toukan ja käyttäytyi kuin olisi voittanut arpajaisissa.

Heinäkuu toi mukanaan myös uusia ääniä. Ihmiset liikkuivat enemmän kuin keväällä. Nurmikoita leikattiin, moottorisahoja käynnisteltiin ja pelloilla ajettiin koneita melkein joka päivä. Eräänä aamuna veneen alta kuului äkkiä sellainen pärinä, että koko pesue pomppasi hereille. Aidatun pihan toisessa päässä vanha mies työnsi ruohonleikkuria pitkin pihaa ja kirosi samalla jokaista kiveä, juurta ja kuoppaa, johon kone osui.

Äiti komensi poikaset pysymään piilossa.

Muut tottelivat heti.

Se yksi ryömi vähän lähemmäs katsomaan.

Vanha siili huomasi sen saman tien, käveli poikasen eteen ja tuuppasi sen takaisin heinikkoon niin päättäväisesti, ettei asiasta syntynyt keskustelua. Ihmisten koneet olivat juuri sellaisia asioita, joiden kanssa ei kannattanut olla utelias. Kone ei välittänyt olitko siili, sammakko vai maailman viisain eläin. Se meni yli jos sattui olemaan matkalla.

Aidatun pihan ulkopuolella elämä jatkui yhtä aikaa rauhallisena ja vaarallisena. Öisin pellon laidalla näkyi ketun jälkiä. Kerran äiti löysi tuoreet mäyrän kaivuut vanhan ojan reunalta. Pöllö huusi joskus jokivarren puissa niin että ääni kantautui veneelle asti. Maailma oli täynnä eläimiä, jotka söivät siilejä tai ainakin yrittivät syödä niitä. Äiti ei puhunut asiasta poikasille, mutta se tarkisti hajut tavallista useammin ja kuunteli ympäristöä tarkemmin kuin keväällä.

Poikanen, jonka piikeissä näkyi joskus se turkoosi häivähdys, ei näyttänyt ymmärtävän huolesta mitään. Kosteina aamuina sen piikit nappasivat valoa samalla kummallisella tavalla kuin ennenkin. Välähdys näkyi hetken ja katosi taas. Äiti ei pitänyt siitä vieläkään. Luonnossa oli paljon turvallisempaa olla tylsä, ruskea ja huomaamaton kuin erikoinen.

Eräänä yönä poikanen löysi aidan vierestä mansikan. Joku ihminen oli pudottanut sen nurmikkoon ja unohtanut koko asian. Muut poikaset kävelivät ohi vilkaisemattakaan. Tämä yksi pysähtyi, haisteli marjaa pitkään, maistoi sitä varovasti ja söi lopulta koko löydön niin perusteellisesti, että jäljelle jäi vain pieni vihreä kanta.

Myöhemmin samana yönä se löysi etanan.

Se söi senkin.

Sitten se löysi lihavan kovakuoriaisen toukan.

Se söi senkin.

Äiti katseli sivusta ja pudisti päätään.

"Joovai. Sää syäisit kohta varmaa keittokirjanki jos semmone löytys."

Poikanen ei tietenkään ymmärtänyt sanaakaan. Se jatkoi haistelemista, tonkimista ja tutkimista aivan kuin koko maailma olisi ollut yhtä suurta ruokapöytää, jonka jokainen nurkka piti käydä läpi ainakin kerran.

Veneen alla yö jatkui hitaasti. Jossain kaukana kolisi taas juna, Aurajoki virtasi omia aikojaan ja aidatun pihan heinissä sirkat pitivät sellaista meteliä kuin olisivat yrittäneet peittää alleen koko muun maailman. Viisi poikasta kasvoi päivä päivältä isommiksi, mutta äiti huomasi yhä useammin seuraavansa vain yhtä niistä. Ei siksi että se olisi ollut parempi kuin muut. Se vain vaikutti olevan jatkuvasti matkalla johonkin paikkaan, jota kukaan muu ei ollut vielä huomannut olevan olemassakaan.