Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 23

Ikkunan takana

Veneen alta maailma näyttää rehelliseltä. Siinä haisee multa, märkä heinä ja Aurajoki. Mutta pihan toisessa laidassa on yks paikka, johon en oo koskaan oikein luottanu. Se talon ikkuna. Se näyttää siltä, että siitä vois mennä läpi, mutta ei siitä mene. Siinä on semmosta petollisuutta, mitä luonnosta ei löydy. "Kuunnelkaas ny. Se kiiltävä seinä ei oo reikä. Älkää menkö kolistelemaan siihen nokkaanne. Siitä ei pääse läpi, vaikka kuinka yrittäisitte."

Sanon sen tietenkin aivan liian aikaisin.

"Missä se yks taas on?"

Ei vastausta.

"Mitä vittuu, Seyks?"

Ei tarvitse kauaa etsiä. Seyks on jo hipsinyt pihan poikki kohti ikkunaa niin päättäväisenä kuin sillä olisi sinne kutsu. Neljä muuta seuraa vähän kauempana, koska jos yks tekee tyhmyyden, muut haluaa nähdä sen mahdollisimman läheltä.

"Mää sanoin jo… älä ny…"

Liian myöhäistä.

Seyks näkee ikkunan toisella puolella kaksi mustaa kissaa. Ne makaavat lämpimässä ja tuijottavat takaisin aivan yhtä ihmeissään. Seyks ottaa vielä pari askelta ja yrittää mennä suoraan niiden luo.

Tok.

Kuono osuu lasiin.

Seyks peruuttaa kaksi askelta, katsoo lasia, katsoo kissoja ja yrittää uudestaan.

Tok.

Tällä kertaa vähän kovempaa.

Puristan huuleni yhteen niin lujaa, että poskiin sattuu.

"Heh…"

Ei.

Ei saa.

Seyks ottaa vauhtia vielä kolmannen kerran, aivan kuin ongelma ratkeaisi yrittämällä kovempaa.

Tok.

Se jää istumaan hölmistyneenä lasin eteen ja näyttää siltä, että koko maailma on juuri rikkonut yhteiset pelisäännöt.

Siihen loppuu minun arvokkuuteni.

"Käk-käk-käk… voi pyhä perkele! Sää yrität neuvotella ikkunan kans! Kyl se on siinä eilenki ollu ja on huomennakin. Ei se siirry sillä, että mulkoilet sitä pahasti."

Sisällä kissat vain seuraavat tilannetta päät kallellaan. Ne näyttävät melkein siltä kuin nekin pidättelisivät naurua.

"Noni… älkää ny työki virnuilko sieltä. Teillä on oma laatikkonne ja meillä omamme. Ei tarvi alkaa viisastelemaan."

Seyks nostaa varovasti tassunsa ja kopauttaa lasia aivan hiljaa.

Nap.

Ei mitään.

Se katsoo minua aivan epätoivoisen näköisenä.

"Jaa. Ny uskot? Kaikki kiiltävä ei oo kulkuaukko. Muista se. Maailmassa on semmosiakin esteitä, joita vastaan ei auta juosta kovempaa."

Kotimatkalla Seyks kulkee aivan minun kyljessäni. Ei puolta metriä edempänä, ei metriä jäljessä, vaan ihan vieressä. Minä vilkaisen sitä sivusilmällä ja hymyilen itsekseni.

"No… kyllä määkin nuorena kerran kävelin päin aidanseivästä. Mut en sentään kolmee kertaa samaan ikkunaan."

Pieni hihitys karkaa vielä kerran.

"Heh… käk… voi perkele, Seyks. Kyl sää pidät huolen siitä, ettei vanhan siiliäidin elämä käy koskaan tylsäks."