Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 27

Ride Free -pinssi

Poikaset kasvavat siihen ikään, että kaikki mikä kiiltää on niiden mielestä joko ruokaa tai aarre. Siinä kohtaa vanhan emon elämä muuttuu taas vähän vaikeammaksi. Kastemadot sentään haisee kastemadoilta, mutta ihmisten romu ei haise miltään järkevältä. Silti juuri sitä pitää mennä tökkimään kuonolla ensimmäisenä. "Voi hyvä perkele sentään… jos kiiltävä tekis viisaaks, ni harakat hallitsis tätä maailmaa."

Ilta oli lämmin, ja pihan reunassa heinikko kahisi hiljaa. Poikaset tonkivat maata kukin omalla tavallaan. Neljä niistä etsi matoja, mutta Seyks oli tietenkin jo ehtinyt löytää jotain aivan muuta. "Missä se yks taas on? Mitä vittuu, Seyks?" Se seisoi heinän keskellä kuono kiinni pienessä pyöreässä metallipalassa, joka välähti ilta-auringossa kuin vesipisara. Se tökkäsi sitä kerran, toisen ja kolmannenkin, eikä ymmärtänyt, miksei se lähtenyt juoksemaan kuten kastemato.

"Mitä helvettii sää oikein seurustelet sen kanssa? Ei se oo elävä."

Seyks nappasi metallipalan hampaisiinsa ja lähti kantamaan sitä kohti venettä niin ylpeänä kuin olisi kaatanut hirven.

Minä huokaisin.

"No just. Matoja ei jaksa kantaa, mut joku ihmisten romu kyllä kelpaa."

Kun pääsin lähemmäs, haistoin sen heti.

Metalli.

Vanha nahka.

Öljy.

Ja jotakin muuta.

Samaa hajua, joka oli kulkenut meidän ympärillämme koko kevään ja alkukesän.

Minun hymy hävisi saman tien.

"Anna tänne."

Seyks piti esineestä kiinni niin lujasti kuin pienillä hampaillaan pystyi.

"Älä ny ala väittelemään. Mää sanoin, et anna."

Lopulta se irrotti otteensa vähän loukkaantuneena.

Nostin metallipalan kuononi eteen.

Siinä luki ihmisten kirjaimin jotakin, mitä en tietenkään osannut lukea, mutta olin nähnyt saman merkin joskus aikaisemmin. Siihen oli tarttunut vanhaa rasvaa, pölyä ja juuri sitä tuttua hajua, joka sai niskapiikit kiristymään.

"Jaahas…"

Sanoin sen niin hiljaa, ettei yksikään poikasista ymmärtänyt ääneni muuttuneen.

"Sää jätät jälkiäs kaikkialle."

Seyks tökkäsi pinssiä uudestaan.

"Ei. Tohon ei kosketa enää."

Se katsoi minua niin närkästyneenä, että minun oli pakko purra huultani.

"Heh…"

Ei.

Ei nyt.

Työnsin pinssin pesän seinustalle muiden outojen löytöjen joukkoon. En heittänyt sitä pois.

En myöskään halunnut pitää sitä siinä.

Mutta jokin sanoi, ettei sitä saanut hukata.

Kotimatkalla Seyks kulki tavallista hiljaisempana. Se vilkuili vähän väliä taakseen sinne, mihin pinssi jäi, aivan kuin olisi jättänyt ystävänsä yksin. Minä huomasin sen kyllä.

"Voi perkele, Seyks… just sua mä pelkäsinki. Muut löytää ruokaa. Sää löydät tarinoita. Ja tarinat on paljon vaarallisempia."