8.8. – Revontulet ja suuri vessakriisi

Seuraava ohjelmanumero oli Rovaniemen Revontuli. Sinne oli tulossa Nekelin eli ihmisnaaraan eli kissa-mummin vanhimman poikasen oma pesue: Jäbä, sen avovaimo, jolla on muuten aivan saatanan hieno nimi – vähän niinku mE’mmi, mutta siinä on joku ällä sotkemassa täydellisyyttä – sekä niiden kaksi poikasta. Toinen on semmonen villi pellavapäinen ihmisurosalku, jonka kohdalla aikuiset näyttää käyttävän huomattavan paljon lauseita, jotka alkaa sanoilla älä, ei ja tule tänne, ja toinen on mini-ihmisnaaras, typy, jolla tuntuu olevan mekko päällä suunnilleen kaikissa olosuhteissa.

Pesue tuli Rovaniemelle junalla, mikä kuulosti alkuun aivan liian yksinkertaselta järjestelyltä onnistuakseen ongelmitta. Ja oikeessahan mää olin. Jäbä oli nimittäin onnistunu jättämään oman juhlavaatereppunsa Turun juna-aseman laiturille, mikä on jo ihan kunnioitettava suoritus, kun ottaa huomioon, että koko junamatkan tarkotus oli tulla Lappiin häihin ja juhlavaatteet olis siinä tilanteessa ehkä kuulunu matkan tärkeimpien tavaroiden joukkoon.

Eikä sitä tietenkään huomattu Turussa. Silloin olis voinu vielä kääntyä, soittaa jollekulle tai tehdä jotain muutakin hyödyllistä. Ei sitä huomattu Tampereellakaan, vaan vasta aamulla siinä vaiheessa, kun Rovaniemi oli jo huomattavasti lähempänä kuin se saatanan reppu.

Mää en ollu paikalla kuulemassa ensimmäistä keskustelua aiheesta, mutta uskallan väittää, ettei siellä sanottu pelkästään voi harmi. Jos mun pitäis arvata, niin Jäbän avovaimon ensimmäiset ajatukset sisälsi todennäköisesti muutaman sellasen sanan, joita ei paineta lasten kuvakirjoihin.

Tässä kohtaa täytyy kyllä antaa Jäbälle vähän pisteitäkin. Ei kuka tahansa pysty lähettämään juhlavaatteitaan omatoimiselle lomalle Turun rautatieasemalle samalla kun matkustaa itse lähes koko Suomen halki Rovaniemelle. Siihen tarvitaan aivan omanlaistaan lahjakkuutta.

Operaatio: Jäbälle housut

Junasta päästyään pesue suuntasi Revontuleen etsimään korvaavia juhlavaatteita. Häät ei tunnetusti siirry sillä perusteella, että yhden vieraan housut viettää omaa viikonloppuaan Varsinais-Suomessa, joten jotain piti keksiä ja mielellään vähän vitun nopeasti.

Siinä sitä sitten kierreltiin liikkeitä ja etsittiin Jäbälle sellasia vermeitä, joissa kehtais ilmestyä häihin näyttämättä siltä, että tuli suoraan junan makuuvaunusta. Tietenkään sopivia ei löytyny. Koska miks helvetissä löytyis, kun koko operaatio oli jo lähtökohtasesti käynnistetty paniikissa toisella puolella Suomea alkuperäsistä vaatteista.

Me oltiin sillä välin päädytty möksällä saman kauppakeskuksen pihalle. Möksä seisoi parkissa ja moottori kävi visusti koko odotuksen ajan, koska aamun käynnistyssekoilujen jälkeen kukaan ei enää halunnu kokeilla, mitä tapahtuu, jos se sammutetaan. Ihminen oppii kyllä kokemuksesta, varsinkin jos kokemus sisältää tarpeeks kiroilua, johtoja ja pelkoa siitä, että liikkuva koti muuttuu pysyväks kiinteistöks kauppakeskuksen parkkipaikalle.

Suunnitelma oli tässä vaiheessa yksinkertanen. Pesue tulee Revontulesta möksälle, kaikki pakataan sisään ja sitten painutaan yhdessä Sinettään häihin. Jopa mää ajattelin, ettei tässä kohtaa enää voi tapahtua mitään erityistä.

Tyhmä minä.

Sitten tuli viesti

Puhelimeen kilahti ilmoitus.

“Vittu saatana pojulle tuli kakkahätä eikä löydy vessaa.”

Noni.

Siinä meni aikataulu.

Ei juhlavaatteisiin, liikenteeseen tai mihinkään muuhun ihmisten huolellisesti suunnittelemaan asiaan, vaan yhteen täysin luonnolliseen ruumiintoimintoon, joka oli päättäny ilmoittaa olemassaolostaan juuri sillä hetkellä, kun koko porukan piti siirtyä eteenpäin.

Ja tietenkään vessaa ei löytyny.

Mää en ymmärrä kauppakeskuksia. Niissä on tuhansia neliöitä tavaraa, vaatteita, kahvia, kenkiä, puhelimia ja muuta ihmisille muka välttämätöntä paskaa, mutta sitten kun ihmisellä olis tarve päästä ihan kirjaimellisesti paskalle, alkaa aarteenetsintä.

Operaatio: löytäkää nyt saatana se vessa

Siellä ne sitten trimppas ympäri Revontulta. Pellavapäisellä poikasella oli käynnissä biologinen lähtölaskenta, mini-ihmisnaaras kulki välillä sylissä ja aikuisilla roikku reput, kassit ja kaikki muu mukana raahattu omaisuus ympärillä. Jäbän varsinaiset juhlavaatteet vietti edelleen laatuaikaa Turun rautatieasemalla, korvaavia vermeitä ei ollu löytyny ja nyt koko Lapin hääoperaatio riippu siitä, löytyykö kauppakeskuksesta yks vitun pönttö.

Tässä kohtaa juhlapukeutuminen oli muutenkin menettäny merkityksensä. Kun poikasella on oikee kakkahätä, kukaan ei enää mieti, sopiiko paidan sävy kenkiin. Siinä vaiheessa ihmiskunta palaa hyvin nopeasti perustarpeidensa äärelle.

Ruoka.

Suoja.

Vessa.

Siinä on lajinne todellinen tarvehierarkia. Kaikki muu on markkinointia.

Mää kuvittelin tilanteen mielessäni. Edessä juoksee aikuinen etsien vessakylttiä, perässä poikanen, jonka askel lyhenee koko ajan ja jonka naamasta näkee, että neuvottelu suoliston kanssa on päättymässä yksipuoliseen päätökseen. Typy kulkee mukana, tavarat heiluu ja jossain kaiken tämän keskellä pitäis edelleen muistaa, että ollaan matkalla häihin.

Saatanan komee seurue.

Möksän odotusosasto

Me istuttiin sillä aikaa möksässä.

Moottori kävi.

Ja kävi muuten koko ajan.

Kukaan ei koskenu virta-avaimeen edes vahingossa. Jos joku olis siinä kohtaa ehdottanu, että sammutetaan hetkeks polttoaineen säästämiseks, se olis todennäköisesti poistettu autosta välittömästi ja jätetty Revontulen parkkipaikalle miettimään elämänvalintojaan.

Pirppu’u valvoi ympäristöä ikkunasta ja näytti siltä, että ihmisten katoaminen kauppakeskukseen oli sen mielestä epäilyttävää toimintaa. Se olis varmaan mielellään lähteny mukaan tarkastamaan tilanteen, mutta Pirppu’un käsitys kauppakeskuskäyttäytymisestä sisältää aivan liian paljon tutkimattomia ovia ja aivan liian vähän kunnioitusta poistumiskieltoja kohtaan.

Norris puolestaan mökötti.

Tietenkin.

Se on Norriksen tapa osallistua tilanteisiin, joissa muiden toiminta ei täytä sen laatuvaatimuksia. Mitä enemmän ihmiset säätää, sitä liikkumattomammaks Norris muuttuu, kunnes lopputuloksena on musta suolapatsas, jonka ilme kertoo aivan selvästi, että tämä kaikki oli ennakoitavissa.

Mää kattelin niitä kahta ja totesin, että kissat oli tällä hetkellä koko seurueen toimintakykyisin osa.

Toinen valvoi.

Toinen paheksui.

Molemmilla oli suoli hallinnassa.

Kaikki yhden pöntön takia

Möksässä odotellessa alkoi huvittaa koko päivän tapahtumaketju. Aamulla ongelmana oli se, että Jäbän juhlavaatteet oli jääny Turkuun. Sitten ongelmana oli se, ettei Rovaniemeltä löytyny sopivia uusia. Nyt kumpikaan asia ei ollu enää päivän kiireellisin ongelma, koska pellavapäisen suolisto oli yksinkertasesti marssinu koko muun organisaation yli ja ilmoittanu, että nyt mennään paskalle.

Tää on muuten yksi luonnon hienoimmista tavoista palauttaa ihmisten tärkeysjärjestys kohdalleen. Voit suunnitella häät kuukausia, varata junaliput, miettiä vaatteet ja sopia aikataulut minuutilleen. Sitten yksi pieni ihmisuros ilmoittaa, että nyt on kakkahätä, ja koko vitun tuotantosuunnitelma pysähtyy siihen.

Luonto voittaa.

Aina.

Lopulta asia ilmeisesti järjestyi ilman, että Revontuliin tarvittiin erillistä biologisen vaaran eristysaluetta. Pesue pääsi taas jatkamaan matkaa, eikä mun tietääkseni kauppakeskuksen käytävälle jääny mitään sellaista, minkä ympärille olis pitäny laittaa varoituskartiot.

Päivän ensimmäinen kriisi oli siis selvitetty.

Juhlavaatereppu oli edelleen Turussa.

Mutta poikanen oli tyhjennetty.

Tärkeysjärjestys.

Ja tästä pitäis lähteä häihin

Kun porukka viimein saatiin kohti möksää, mää kattelin seurueen päivän saldoa. Yhdet juhlavaatteet kadotettu lähes tuhannen kilometrin päähän, korvaavat vaatteet jääny löytämättä ja kauppakeskus kierretty ympäri vessan perässä poikanen kriittisessä lastissa. Kello kulki koko ajan ja meidän piti vielä päästä Sinettään juhlimaan.

Tästä oli hyvä lähteä häihin.

Mää en siinä vaiheessa enää edes kysyny, mitä seuraavaks tapahtuu. Ihmisten kanssa ei kannata esittää maailmankaikkeudelle avoimia kysymyksiä, koska se saattaa vastata.

Moottori kävi.

Ihmiset saatiin kyytiin.

Nokka kohti Sinettää.

Ja mää olin taas vähän viisaampi ihmislajista.

Juhlavaatteet on ihmiselle tärkeitä.

Kunnes tulee kakkahätä.

Sitten ne on vaan housut, jotka pitää saada helvetin äkkiä pois jalasta.

mE’mmin erittäin salainen havainto

Ihmiset käyttää häihin kuukausia suunnittelua, ostaa vaatteita, järjestää kuljetuksia ja sopii aikatauluja. Silti koko järjestelmän voi pysäyttää muutamassa sekunnissa yksi pellavapäinen poikanen ilmoittamalla, että nyt muuten tulee paska.

Mää arvostan luonnon kykyä pitää ihmiset nöyrinä.

Lisää Hellulandian päiväkirjoja

Tää oli mE’mmin päiväkirjaa, eli Hellulandian reissuelämää siilin näkökulmasta ilman ihmisten tapaa siistiä tapahtumia jälkikäteen vähän edustavammiks. mE’mmi ei ole mikään satumetsän söpö sivuhahmo, vaan Hellulandian piikikäs alter ego, joka seuraa ihmisten, Pajakissojen, möksän ja muun liikkuvan sirkuksen toimintaa ja kirjaa ylös myös ne hetket, jotka ihmiset itse ehkä mieluummin unohtais.

Hellulandian päiväkirjoissa tapahtumia seurataan useammasta suunnasta. mE’mmin päiväkirjassa ihmiset ovat jatkuvan ihmettelyn kohteena, Hellulandian Nekelin päiväkirjassa sama maailma nähdään ihmisnaaraan silmin ja Pajakissojen raporteissa Norris ja Pirppu’u dokumentoi ne tilanteet, joista niiden mielestä tarvitaan erillinen turvallisuus-, saalistus- tai yleisen ihmisidioottimaisuuden selvitys.

Lisää mE’mmin, Nekelin, Pajakissojen ja muun Hellulandian porukan päiväkirjoja löytyy Hellulandian blogeista. Täällä ei tehdä reissuista jälkikäteen kiiltokuvia. Jos juhlavaatteet jää Turun asemalle ja koko Lapin häämatka pysähtyy Rovaniemellä siihen, ettei poikanen löydä paskahuussia, niin kyllä se perkele tarinaan kuuluu.