kerrankin kohdeltiin ku kuninkaallisia
Himoksen H-DCF-rallin jälkeen ei ehditty kotiin pitkäks aikaa ihmettelemään elämää, koska kesäkiertueessa semmonen olis ollu aivan liian järkevää. Mersu laitettiin taas vetämään kotiloa eli pesäkärryä ja suunnaksi otettiin Maksamaa Vöyrissä, missä vietettiin seuraava viikonloppu Shovelralli Kihvelissä mäntyjen, merituulen ja Shovelien keskellä. Nahkakauppa ei varsinaisesti räjäyttäny pankkia, mutta mukitehdas teki töitä, ja siitä riittää tässä kohtaa tasan tämä yksi lause, koska mää olen jo kattonu sitä vitun konetta niin paljon, että tunnistan sen piippauksen unissanikin.
Kihvelin jälkeen Mersu ja kotilo lähtivät kohti Ellivuorta. Vuonna 2025 matkustettiin Mersulla ja perässä tuli kotilo, jossa oli sekä tavaraa että meidän liikkuva pesä. Ihmisten mielestä tämä oli yhdistelmä. Mun mielestä Mersu oli vetävä eläin ja kotilo oli pesä, mikä on huomattavasti selkeämpi järjestelmä.
Ja tällä kertaa mää olin lähdössä ilman poikasta. Se oli koko reissun ensimmäinen luksustuote, eikä sitä tarvinnut edes pakata.
Yksi ärtyisä poikanen toimitetaan äippäsiilille
Mulla oli sinä kesänä yksi poikanen. Vain yksi, mikä kuulostaa helpolta lähinnä sellasen ihmisen mielestä, jolla ei ole koskaan ollu yhtä erittäin päättäväistä siilinpoikasta. Tämä yksilö oli saavuttanu iän, jossa maailmasta alkoi olla mielipiteitä enemmän ku kokemusta, ja lähes kaikki mielipiteet ilmaistiin tuhisemalla. Jos menin liian lähelle, se tuhisi. Jos pesässä liikahti väärä lehti, se tuhisi. Jos mää ilmeisesti hengitin väärällä tavalla, se veti piikit pystyyn ja käyttäyty ku olisin henkilökohtasesti pilannu sen päivän.
Rakastin sitä tietenkin, koska se oli mun poikanen. Samalla ajatus muutamasta päivästä ilman jatkuvaa piikkipallon vittuilua alkoi tuntua suorastaan ylelliseltä.
Äippäsiilillä oli tänäkin vuonna omat yhdeksän poikasta. Yhdeksän. Mää vein oman yhden siihen joukkoon ja aloin selittää, että tämä on vähän ärtyisä. Äippä nuuhkas poikasta kerran, poikanen tuhisi sille ja vanha akka kattos mua semmosella ilmeellä, jolla kokenu siili kattoo nuorempaa naarasta tämän yrittäessä kertoa jotain muka uutta poikasista. Äippä totesi, että niin olit sääki, mene ny, eikä siinä sitten pidetty mitään perehdytyspalaveria, tehty hoitosuunnitelmaa tai jaettu WhatsApp-ryhmää. Äippä oli kasvattanu enemmän siilejä ku mää olin ehtiny saada mielipiteitä moottoripyöristä, joten poikanen jäi sinne.
Mää lähdin aivan hyvällä omallatunnolla. Poikanen oli turvassa, äippä tiesi mitä teki ja mää sain muutaman päivän olla muutakin ku jonkun äiti. Ihmiset puhuu tästä omana aikana ja järjestää sen ympärille helvetillisen määrän kalenterimerkintöjä, hyvinvointipodcasteja ja kynttilöitä. Mulle riitti, että yksi tuhiseva piikkipallo jäi äippäsiilille ja Mersu lähti pihasta kotilo perässään.
Ai saatana, mikä rauha.
Tai no, suhteellinen rauha. Oltiin kuitenkin matkalla moottoripyörätapahtumaan.
Ellivuorella löytyi vihdoin moottoripyörä, joka ymmärsi glitteriä
mE'mmin salainen havainto
Mää olin luullu, että hyvä moottoripyörätapahtuma mitataan pyörissä, ihmisissä, myynnissä ja siinä, kuinka monta kertaa NahkaJaakko päivän aikana kysyy Nekeliltä, missä joku tavara on, vaikka tavara on aivan sen edessä. Ellivuorella löytyi parempi mittari.
Se, miten sua kohdellaan.
Gold Wingejä oli paljon. Osallistujia oli noin kolmesataa ja maita kaksitoista. Lippuparaati oli hieno, kromia oli riittävästi pienen valtion valuuttavarannoksi ja valoja niin paljon, että mää tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani esteettisesti melkein hillitty. Silti mieleen jäi ensimmäisenä se, että meille oli paidat valmiina ja vaikka mitä muuta hienoa, meidät vietiin illalliselle ja otettiin mukaan palkintojenjakoon. Joku oli ajatellu myös niitä ihmisiä, jotka tulee paikalle tekemään töitä.
Ja mulle henkilökohtasesti viikonloppu oli vielä jotain muutakin. Mää sain olla hetken ihan vaan mE'mmi.
Ei niin, etten olis ollu äiti. Olin edelleen. Kotona oli yksi erittäin ärtyisä todiste siitä. Mutta muutaman päivän ajan sen tuhinaa kuunteli joku muu, ja mää sain keskittyä itseeni, moottoripyöriin, ruokahajuihin, glitteriin ja siihen suureen filosofiseen kysymykseen, voiko Gold Wingissä koskaan olla liikaa valoja. Tutkimustulokseni on yksiselitteinen. Ei voi.
mE'mmin päiväkirja – Kerrankin kohdeltiin ku kuninkaallisia
Himoksen H-DCF-rallin jälkeen ei ehditty kotiin pitkäks aikaa ihmettelemään elämää, koska kesäkiertueessa semmonen olis ollu aivan liian järkevää. Mersu laitettiin taas vetämään kotiloa eli pesäkärryä ja suunnaksi otettiin Maksamaa Vöyrissä, missä vietettiin seuraava viikonloppu Shovelralli Kihvelissä mäntyjen, merituulen ja Shovelien keskellä. Nahkakauppa ei varsinaisesti räjäyttäny pankkia, mutta mukitehdas teki töitä, ja siitä riittää tässä kohtaa tasan tämä yksi lause, koska mää olen jo kattonu sitä vitun konetta niin paljon, että tunnistan sen piippauksen unissanikin.
Kihvelin jälkeen Mersu ja kotilo lähti kohti Ellivuorta. Vuonna 2025 matkustettiin Mersulla ja perässä tuli kotilo, jossa kulki sekä tavaraa että meidän liikkuva pesä. Ihmisten mielestä tämä oli yhdistelmä. Mun mielestä Mersu oli vetävä eläin ja kotilo oli pesä, mikä on huomattavasti selkeämpi järjestelmä.
Mut tällä kertaa tapahtui jotain poikkeuksellista.
Mää olin lähdössä ilman poikasta.
Se oli koko reissun ensimmäinen luksustuote, eikä sitä tarvinnut edes pakata.
Yksi ärtyisä poikanen toimitetaan äippäsiilille
Mulla oli sinä kesänä yksi poikanen. Vain yksi, mikä kuulostaa helpolta lähinnä sellasen ihmisen mielestä, jolla ei ole koskaan ollu yhtä erittäin päättäväistä siilinpoikasta. Tämä yksilö oli saavuttanu iän, jossa maailmasta alkoi olla mielipiteitä enemmän ku kokemusta, ja lähes kaikki mielipiteet ilmaistiin tuhisemalla.
Jos menin liian lähelle, se tuhisi. Jos pesässä liikahti väärä lehti, se tuhisi. Jos mää ilmeisesti hengitin väärällä tavalla, se veti piikit pystyyn ja käyttäyty ku olisin henkilökohtasesti pilannu sen päivän.
Rakastin sitä tietenkin, koska se oli mun poikanen.
Samalla ajatus muutamasta päivästä ilman jatkuvaa piikkipallon vittuilua alkoi tuntua suorastaan ylelliseltä.
Äippäsiilillä oli tänäkin vuonna omat yhdeksän poikasta.
Yhdeksän.
Mää vein oman yhden siihen joukkoon ja aloin selittää, että tämä on vähän ärtyisä. Äippä nuuhkas poikasta kerran, poikanen tuhisi sille ja vanha akka kattos mua semmosella ilmeellä, jolla kokenu siili kattoo nuorempaa naarasta tämän yrittäessä kertoa jotain muka uutta poikasista.
Äippä totes, että niin olit sääki, mene ny.
Siinä ei pidetty perehdytyspalaveria, laadittu hoitosuunnitelmaa eikä perustettu WhatsApp-ryhmää. Äippä oli kasvattanu enemmän siilejä ku mää olin ehtiny saada mielipiteitä moottoripyöristä, joten poikanen jäi sinne.
Mää lähdin aivan hyvällä omallatunnolla. Poikanen oli turvassa, äippä tiesi mitä teki ja mää sain muutaman päivän olla muutakin ku jonkun äiti. Ihmiset puhuu tästä omana aikana ja järjestää sen ympärille helvetillisen määrän kalenterimerkintöjä, hyvinvointipodcasteja ja kynttilöitä.
Mulle riitti, että yksi tuhiseva piikkipallo jäi äippäsiilille ja Mersu lähti pihasta kotilo perässään.
Ai saatana, mikä rauha.
Tai no, suhteellinen rauha.
Oltiin kuitenkin matkalla moottoripyörätapahtumaan.
Ja sitten kuninkaalliset kirjautu hotelliin
Ellivuorella tuli vastaan kesäkiertueen seuraava kulttuurishokki.
Me asuttiin hotellissa. Oikeessa hotellissa. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että mää olen siili. Meidän lajilla majoituksen normaali vaatimuslista on suunnilleen: kuiva, suojaisa, ei kettua.
Nyt oli huone. Sänky. Suihku. Vessa. Seinät. Aamiainen. Käytävä, jota pitkin ihmiset käveli määrätietosesti huoneesta toiseen ku tämmönen ylellisyys olis niille aivan arkipäivästä.
Mää kattosin ympärilleni ja totesin, että nyt on tapahtunu joku vakava luokkaretki ylöspäin. Kerrankin me ei nukuttu kotilossa. Mää olin hotellissa, poikanen äippäsiilillä ja tiara mukana. Jos toi ei ole siilien kuninkaallinen viikonloppu, mää en tiedä mikä on.
Ellivuorella löyty moottoripyörä, joka ymmärsi glitteriä
Gold Wingejä olin nähny ennenkin, mutta yksi Gold Wing liikenteessä ja kokonainen Gold Wing -kokoontuminen on kaks aivan eri asiaa.
Ellivuorella niitä oli joka suunnassa. Ja siellä mää ymmärsin, ettei Gold Wing oikeestaan ole moottoripyörä. Se on olohuone, jolle joku on antanu rekisterikilven ja aivan liian suuren mahdollisuuden käyttää kromia.
Niissä oli laukkuja, katteita, selkänojia, käsinojia, kaiuttimia, nappuloita, kromia ja valoja. Sitten oli lisää valoja. Ja kun mää olin varma, ettei yhteen moottoripyörään voi enää laittaa yhtään uutta valoa ilman että Finavia alkaa kysellä laskeutumislupaa, vastaan tuli seuraava Gold Wing ja todisti mun olleen väärässä.
Mää en arvostellu. Mää arvostin.
Mää olen siili, joka käyttää sydämenmuotosia aurinkolaseja, tiaraa, rusettia ja turkoosia glitteriä aivan ilman lääketieteellistä syytä. Mulla on kimaltava laukku, vaikka luonnonvarainen eurooppalainen siili pärjäis teknisesti ilman yhtäkään käsilaukkua.
Siksi mää ymmärsin Gold Wing -ihmisiä syvällisellä tasolla. Jos joku kysyy, tarvitaanko vielä yksi kromilista tai valosarja, kysymys on jo lähtökohtasesti väärä.
Kimalteen ja koristelun kohdalla oikea kysymys on, mihin se seuraava mahtuu.
Paikalla oli noin kolmesataa osallistujaa kahdestatoista maasta. Ympärillä kuului eri kieliä ja pyörissä näkyi eri maiden tunnuksia ja lippuja, mutta moottoripyöräihmisillä näytti olevan kansainvälinen kieli, johon ei tarttenu sanakirjaa. Ensin katotaan toisen pyörää, sitten nyökätään hyväksyvästi ja lopuks voidaan käyttää vartti jonkun täysin mitättömän teknisen yksityiskohdan tutkimiseen. Siinä pärjää siilikin.
Sitten meille annettiin paidat ja mää aloin epäillä henkilöllisyyssekaannusta
Myyntireissulla normaali järjestys on yksinkertanen. Mersu parkkiin, tavarat esille ja NahkaJaakko töihin. Nekeli tietää, missä mikäkin laatikko on, ja mää tiedän, missä voin turvallisesti olla joutumatta kengän, kärryn tai muun ihmislajin keksinnön alle.
Kukaan ei yleensä seiso siinä vaiheessa vastassa miettimässä, miten kauppiasta vois hemmotella. GoldWing-porukka oli ilmeisesti jättäny tämän säännön lukematta. Meille oli valmiina paidat ja vaikka mitä muuta upeeta.
Mää kattosin tavaroita, sitten Nekeliä, sitten NahkaJaakkoa ja vielä kerran tavaroita, koska oletin jonkun tulevan kohta kertomaan, että anteeks, nämä oli tarkoitettu tärkeille vieraille eikä noille, jotka juuri purki myyntikamoja.
Kukaan ei tullu. Ne oli meille. Ja siinä vaiheessa tajusin, että nyt ollaan tapahtumassa, jossa järjestäjät ei pelkästään ota myyjää vastaan ja osota sähköpistokkeen suuntaa.
Nää oikeesti kohteli meitä vieraina.
Kerrankin kohtelu oli ku kuninkaallisilla, mikä sopi mulle erinomaisesti, koska olin ainoa seurueesta, joka oli ymmärtäny ottaa tiaran mukaan. NahkaJaakko ja Nekeli joutuivat tyytymään tavalliseen ihmisarvoon. Mää olin selvästi hovin puolella.
Äitiys oli muutaman päivän jonkun muun ongelma
NahkaJaakko teki töitä ja mää pysyttelin siellä, missä pieni siili voi turvallisesti olla. Myyntipaikan rajatulla alueella pystyin ottamaan muutaman siiliaskeleen, haistelemaan ympäristöä ja tarkkailemaan ihmisiä, mutta satojen motoristien ja isojen pyörien keskelle en lähteny omin tassuin.
Mää voin olla utelias ja räävitön, mutta en mää nyt aivan vitun tyhmä ole. Rohkeus ei tee siilistä saappaankestävää. Kun piti liikkua kauemmas, Nekeli hoiti kuljetuksen ja mää hoidin arvostelun. Ja mää nautin.
Kotona ei ollu mun vastuulla poikasta, joka piti löytää, tarkistaa, ruokkia ja vakuuttaa siitä, ettei jokainen kahiseva lehti ollu henkilökohtanen hyökkäys. Äippäsiili hoiti sen. Mää pystyin makaamaan rauhassa, tarkkailemaan pyöriä, haistelemaan uusia hajuja ja tekemään välillä jotain aivan ennenkuulumatonta:
en mitään.
Ihmiset maksaa kylpylöille päästäkseen tähän tunnetilaan. Mää jätin poikasen äidille. Siinä säästää aika helvetisti rahaa.
Gold Wing on käytännöllisyyttä ihmisille, jotka eivät hyväksy tylsyyttä
Vapaa-aikaa käytetään tietysti tärkeisiin asioihin, joten mää jatkoin Gold Wingien tarkastamista.
Mitä enemmän niitä kattos, sitä paremmin aloin ymmärtää koko lajia. Gold Wing -ihminen ei kysy, mikä on pienin mahdollinen määrä tavaraa, jolla matkasta selviää. Se kysyy, kuinka paljon mukavuutta voidaan ottaa mukaan ennen ku fysiikan lait tekee virallisen valituksen. Joidenkin pyörien perässä oli vielä peräkärrykin. Tämä oli mun mielestä täysin loogista. Jos moottoripyörässä on jo enemmän tavaratilaa ku pienessä yksiössä ja tavaraa on silti liikaa, vaihtoehtoja on kaksi: jättää jotain kotiin tai laittaa pyörän perään lisää säilytystilaa.
Vain täysin järjetön ihminen valitsis ensimmäisen.
Enkä mää tässä kohtaa voinu paljon vinoilla. Me oltiin tultu paikalle Mersulla, jonka perässä oli kokonainen kotilo. Gold Wing -porukka ja Hellulandia oli siis päätyny samaan ratkaisuun eri mittakaavassa: jos tavarat eivät mahdu mukaan, ongelma ei ole tavaroissa vaan kuljetuskaluston koossa.
Tämä on myös erittäin pätevä teoria glitteriin. Jos glitter ei mahdu, tarvitaan isompi laukku.
Lauantaina koko homma lähti Vammalaan
Lauantaina tuli viikonlopun näyttävin hetki, kun Gold Wingien lippuparaati valmistautui lähtemään Ellivuoresta kohti Vammalan keskustaa.
Pyöriä oli pitkässä jonossa, eri maiden liput nousi näkyviin ja ympärillä oleva kansainvälinen porukka muuttui yhtäkkiä konkreettiseks. Siinä ei enää ollu vain suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia tai muita erillisiä ryhmiä, vaan kokonainen pitkä letka samaan harrastukseen hurahtaneita ihmisiä.
Siilin korkeudelta paraatin valmistautuminen näyttää muuten vähän erilaiselta ku ihmisen silmistä.
Ihminen näkee pyörät ja liput. Mää nään renkaat, saappaat ja valtavat koneet, ja ennen ku koko letka edes liikkuu, moottorien ääni kulkee maan kautta pieniin tassuihin ja mahanpohjaan.
Kun iso määrä Gold Wingejä käynnistyy yhtä aikaa, sitä ei pelkästään kuulla. Siili tuntee sen. Mää kattosin lähtöä turvallisesta paikasta ja jouduin hetkeks lopettamaan vittuilun. Se oli oikeesti hieno näky.
Gold Wingit kuuluu paraatiin juuri siksi, etteivät ne osaa tehdä mitään huomaamattomasti. Jos pyörässä on valoja pienen lentokentän verran ja takana liehuu kansallislippu, sillä ei kuulu hiipiä Vammalaan ku joku häpeilevä sähköpotkulauta. Sitten valo osui yhden pyörän kromiin ja mää palasin olennaiseen.
Siihen olis sopinu turkoosi.
Sitten meidät vietiin illalliselle
GoldWing-kerhon hemmottelu ei loppunu paitoihin. Meidät vietiin illalliselle. Tässä kohtaa aloin jo vakavasti epäillä, että järjestäjät olivat päättäneet tehdä meille kulttuurishokin. Myyntireissulla ruokailu tarkottaa yleensä sitä, että joku käy hakemassa jotain, toinen syö sen kun ehtii ja ensimmäisen haarukallisen jälkeen joku ilmestyy kysymään, löytyykö tätä vyötä kymmenen senttiä pidempänä. Ellivuorella istuttiin oikeesti alas. Syötiin. Oltiin mukana muiden kanssa. Kukaan ei pitäny NahkaJaakkoa automaattisesti myyntitelineeseen kiinnitettynä lisävarusteena.
Mää arvostin erityisesti sitä, ettei mun tarvinnut tehdä mitään äidillistä. Ei ollu poikasta, jonka ruokailua piti seurata. Ei tuhinaa. Ei toisen pientä kuonoa mun ruuan suunnassa. Mää pystyin keskittymään siihen, missä olen biologisesti huomattavasti lahjakkaampi ku ihmiset: haistamaan kaiken jo ennen ku se tuli pöytään.
Ihmiset tarvitsee ruokalistan. Siilillä on nenä.
Palkintojenjaossa mää tajusin, että me oikeesti kuuluttiin joukkoon
Illallinen olis jo yksin riittäny tekemään vaikutuksen, mutta meidät otettiin mukaan myös palkintojenjakoon.
Se oli ehkä koko viikonlopun oudoin ja hienoin ero moniin muihin myyntireissuihin verrattuna.
Yleensä ohjelma tapahtuu jossain ja kauppias kuulee siitä myöhemmin tai näkee siitä puolet teltan raosta. Jos ihmiset lähtee katsomaan palkintojenjakoa, kauppias jää kojulle, koska juuri sillä hetkellä joku kuitenkin päättää tarvitsevansa nahkavyön.
Ellivuorella ei tullu tunnetta, että meidän paikka oli automaattisesti siellä laatikoiden takana. Meidät oli otettu mukaan.
Siinä on aika iso ero. Paidat ja muut jutut oli hienoja. Mutta vielä hienompaa oli se, että joku oli ajatellu meitä osana tapahtumaa eikä pelkkänä palveluna muille osallistujille. Mää olin tietysti valmis ottamaan kaiken kunnian henkilökohtasesti.
Tiaran käyttö velvoittaa.
Kuninkaallisten rauhallinen ilta
Yhtenä iltana päätettiin ottaa rauhallisesti. Tämä on meidän porukassa lause, jonka jälkeen tavallinen ihminen tarkistais vakuutuksen voimassaolon, mutta tällä kertaa mitään kovin kummallista ei tapahtunu.
NahkaJaakko kävi vain korjauttamassa aikaisempaa tatuointiaan viikinkikirveeksi. Nekelillä puolestaan oli vanha tulppaanitatuointi, jonka värit kaipas uusimista. Ajatus kuulosti aluks jopa maltilliselta: vähän uutta väriä vanhaan tatuointiin, kuva taas eläväks ja homma valmis.
Sitten jossain vaiheessa sana vähän menetti kokonaan merkityksensä ja tulppaani räjäytettiin samalla paljon näyttävämmäks kokonaisuudeks. Mää kattosin toimintaa ja totesin, että ihmiset on aivan käsittämättömiä. Ne voi viettää puoli tuntia pohtimassa, onko paidan väri vähän liian rohkea, ja seuraavaks joku sanoo tatuoijalle, että vedetäänpä vanha tulppaani uusiks ja räjäytetään sitä samalla vähän. Tosin tässä asiassa mää olin täysin Nekelin puolella. Jos kerran tehdään, niin miksi vitussa tehtäis . uomaamaton? Mää olen käyttäny koko aikuisikäni turkoosia glitteriä nimenomaan siksi, ettei kukaan joutuisi arvailemaan, olenko paikalla. Luonnossa siilin värityksen tarkoitus on sulautua ympäristöön.
Mää olen päättäny kehittää lajia toiseen suuntaan.
Illan päätteeks NahkaJaakolla oli viikinkikirves, Nekelillä huomattavasti näyttävämpi tulppaani ja mulla edelleen sydänlasit, tiara ja vahva käsitys siitä, että kaikkien kolmen esteettiset ratkaisut olivat täysin perusteltuja.
Tätä kutsuttiin rauhalliseks illaks. Ja meidän mittapuulla se oikeestaan olikin.
mE'mmin salainen havainto
Mää olin luullu, että hyvä moottoripyörätapahtuma mitataan pyörissä, ihmisissä, myynnissä ja siinä, kuinka monta kertaa NahkaJaakko päivän aikana kysyy Nekeliltä, missä joku tavara on, vaikka tavara on aivan sen edessä.
Ellivuorella löyty parempi mittari.
Se, miten sua kohdellaan.
Gold Wingejä oli paljon. Osallistujia oli noin kolmesataa ja maita kaksitoista. Lippuparaati oli hieno, kromia oli riittävästi pienen valtion valuuttavarannoksi ja valoja niin paljon, että mää tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani esteettisesti melkein hillitty.
Silti mieleen jäi ensimmäisenä se, että meille oli paidat valmiina ja vaikka mitä muuta hienoa, meidät vietiin illalliselle ja otettiin mukaan palkintojenjakoon.
Joku oli ajatellu myös niitä ihmisiä, jotka tulee paikalle tekemään töitä.
Ja mulle henkilökohtasesti viikonloppu oli vielä jotain muutakin.
Mää sain olla hetken ihan vaan mE'mmi.
Ei niin, etten olis ollu äiti. Olin edelleen. Kotona oli yksi erittäin ärtyisä todiste siitä.
Mut muutaman päivän ajan sen tuhinaa kuunteli joku muu, ja mää sain keskittyä itseeni, moottoripyöriin, ruokahajuihin, glitteriin ja siihen suureen filosofiseen kysymykseen, voiko Gold Wingissä koskaan olla liikaa valoja.
Tutkimustulokseni on yksiselitteinen.
Ei voi.
Kotimatka – Mersu vetää kotiloa ja kuningatar lepää
Kun viikonloppu loppui, tavarat pakattiin takaisin kotiloon ja Mersu lähti vetämään yhdistelmää kohti kotia.
Mää asetuin turvallisesti omalle paikalleni ja olin poikkeuksellisen tyytyväinen.
Himos oli ollu iso ja äänekäs. Kihveli oli ollu mäntyjen, Shovelien ja merituulen oma maailmansa. Ellivuori jäi niiden rinnalle aivan erilaisena muistona.
Siellä meitä hemmoteltiin.
Kerrankin NahkaJaakko ja Nekeli eivät olleet pelkästään kauppiaita, joiden oletettiin seisovan tavaroidensa vieressä aamusta iltaan. Meidät otettiin mukaan. Meille oli valmisteltu asioita. Meistä pidettiin huolta.
Ja mää olin saanu lomaa omasta pienestä perkeleestäni.
Mersu veti kotiloa ja mää nukuin osan kotimatkasta niin syvästi kuin vain siili voi nukkua tietäessään, ettei kukaan pieni tuhise vieressä vain siksi, että toinen hengittää.
Sitten tultiin kotiin. Siellä odotti äippäsiili. Ja todellisuus.
No? Miten meni?
Äippäsiili oli poikasten kanssa, omat yhdeksän ja mun yksi siinä mukana. Mun poikanen huomasi mut ensimmäisenä, nuuhkas ilmaa ja tuhisi välittömästi. Siinä oli jälleennäkemisen koko tunneskaala siiliversiona, eikä tarvittu ilmapalloja, tervetulokylttiä tai mitään vitun viulumusiikkia. Äippä kattos mua hetken.
– No? Miten meni?
– Helvetin hyvin. Meille oli paidat valmiina ja vaikka mitä. Käytiin illallisella ja palkintojenjaossa. Asuttiin hotellissa. Gold Wingejä oli joka paikka täynnä, lippuparaati meni Vammalaan, NahkaJaakolle tehtiin viikinkikirves ja Nekelin vanha tulppaani räjäytettiin uusiks.
Äippäsiili kuunteli koko selostuksen liikuttamatta ilmettään juuri lainkaan.
Sitten se kysy:
– Tuliko tuliaisia?
Mää olin hiljaa. Äippä kattos mua. Mää kattosin äippää.
Mun poikanen tuhisi vieressä, koska ilmeisesti keskustelun taso ei miellyttäny sitäkään.
– Vittu.
Äippä nuuhkas kerran ja totes:
– Muutama päivä ilman poikasta, hotelli, kolmesataa ihmistä, kaksitoista maata, illalliset ja sää et saanu tuotua yhtä syötävää tuliaista. Hyvin on näköjään kuninkaallinen vapaa käytetty.
Mää kattosin tiaraa, sydänlaseja ja kaikkea Ellivuorelta saatua hienoa tavaraa.
– Oli siellä kyllä ihan saatanan paljon kimaltelevia Gold Wingejä.
Äippä ei edes kääntyny.
– Niitäkö mää syön?
Ei.
Mut mää olin silti sitä mieltä, että muutamaan niistä olis mahtunu vielä vähän turkoosia.
mE'mmin muistilappu
Ellivuori opetti, ettei kuninkaallinen viikonloppu tartte linnaa. Hotelli auttaa jo helvetisti.
Poikanen äippäsiilillä. Paidat valmiina. Illallinen. Palkintojenjako. Noin kolmesataa Gold Wing -ihmistä kahdestatoista maasta. Lippuparaati Vammalaan. NahkaJaakolle viikinkikirves. Nekelille tulppaani, joka ei todellakaan enää yrittäny olla huomaamaton.
Ja mE'mmille muutama päivä, jolloin kukaan ei tuhissu vieressä vain siksi, että mää hengitin.
Kerrankin kohdeltiin ku kuninkaallisia.
Ja kuningatar unohti tietenkin tuoda äippäsiilille tuliaiset.
Saatana. Täydellistä ei näköjään saa edes hotellissa.a.
