viiskymmentä mukia, ruokakojut ja pesäkärryn helvetillinen kotistereo
Himos, Jämsä, 10.–13.7.2025. H-DCF:n 45-vuotisjuhlaralli. Neljä päivää Harrikoita, Buelleja, vanhoja Indianeja, kauppakujaa, paraatia, kisailuja, ruokaa, bändejä ja ihmisiä, joista huomattava osa oli sitä mieltä, että nahkaliivi on täysin riittävä kesätakki säästä riippumatta. Meillä oli mukana NahkaJaakon myyntikamat, mukikone ja pesäkärry eli koppikärry, joka kuljetti tavaraa ja muuttui yöksi meidän makuuhuoneeks. Virallisen ohjelman perusteella viikonlopusta tiesi jo ennen ensimmäistäkään mukia, ettei siellä ainakaan hiljasta tulis.
Mukikoneesta ei tarvinnut tehdä mitään numeroa, koska se oli kulkenu tapahtumissa mukana jo viisi vuotta. Sen paikka kuormassa oli yhtä itsestäänselvä ku nahkakamat. Tapahtumassa ihminen tulee tiskille puhelin kädessä, näyttää kuvaa omasta pyörästään, koirastaan, kerhotunnuksestaan tai jostain aivan muusta ja kysyy, saisko siitä mukin. Saa tietenkin. Sitten alkaa yleensä se vaikeempi vaihe, koska puhelimessa on samasta moottoripyörästä 683 kuvaa ja juuri nyt pitäis päättää, missä niistä kromi kiiltää oikeella tavalla.
Himoksella niitä mukeja tehtiin varmaan viiskymmentä. En mää tiedä oliko niitä 48, 51 vai 53, koska mää olen siili enkä mikään vitun varastonhallintajärjestelmä, mutta niitä tuli koneesta jatkuvasti. Tulostetaan, leikataan, asetellaan, puristetaan, odotetaan, otetaan kuuma muki pois ja seuraava tilalle. Siinä välissä NahkaJaakko myy nahkaa, joku haluaa kysyä vyöstä ja seuraava asiakas on löytäny puhelimestaan vielä paremman kuvan siitä samasta pyörästä, jota me ollaan katottu jo kymmenen minuuttia. Mää kattosin touhua ja opin taas jotain ihmisistä: moottoripyörän värin, satulan, tangon, pakoputket ja vaikka koko moottorin voi päättää, mutta kun pitää valita yksi valokuva mukiin, aikuisen ihmisen päätöksentekokyky saattaa lakata kokonaan toimimasta.
Ruokakojut – nyt päästiin tärkeisiin asioihin
Myyntipisteeltä pystyi seuraamaan ihmisiä, mutta mE'mmin kannalta kiinnostavampi seurattava löytyi tietenkin sieltä, missä tehtiin ruokaa. Moottoripyörät on hienoja, nahka kiinnostavaa ja mukikoneella on oma viehätyksensä, mutta mikään niistä ei tuoksu samalla tavalla ku tapahtuman ruokakoju silloin, kun siellä paistetaan jotain rasvasta. Ruokakojujen ympärillä ihmislajin käyttäytyminen muuttuu välittömästi: ensin ihminen kävelee määrätietosesti ja puhuu moottoripyöristä, sitten ilmassa kulkee paistetun lihan haju, kävelyvauhti hidastuu, pää kääntyy ja keskustelu katkeaa kesken lauseen. Tässä suhteessa ihmiset ja siilit ei oikeestaan eroa kovin paljon toisistaan, paitsi että ihmisellä on lompakko ja siilillä huomattavasti parempi nenä.
Mää pystyin haistamaan ruokapuolen jo paljon ennen ku näin yhtään kylttiä. Rasva, paistuva liha, sipuli ja muut lämpimät hajut kulki tapahtuma-alueella tehokkaammin ku mikään mainos. Ihmiset tarvitsee ruokakojun eteen kyltin, hinnaston ja mielellään vielä kuvan annoksesta, mutta siilille riittää vastatuuli. Siinä kohtaa mE'mmin kiinnostus tapahtuman viralliseen ohjelmaan laski hetkellisesti aika paljon, koska jos toisessa suunnassa joku kertoo nokka-akselista ja toisessa suunnassa paistetaan lihaa, ei siinä tarvita kovin pitkää hallituksen kokousta.
Ruokakojujen ongelma siilin näkökulmasta on se, että ihmiset pilaa jatkuvasti aivan käyttökelposia raaka-aineita lisäämällä niihin asioita, joita kukaan ei pyytäny. Jos jossain paistetaan lihaa, lähtökohta on erinomainen. Sitten joku kaataa päälle kastiketta, tunkee viereen salaattia ja viimeistelee koko rakennelman jollain vihreellä. Mää kattosin tätä sillä ammattitaidolla, jonka saa syömällä luonnossa asioita kokonaisina, eikä ihmisten tarve rakentaa ruoasta kerrostaloa täysin auennu mulle. Toisaalta paistettu liha haisee vitun hyvältä, ja sipulikin haisee hyvältä siihen asti, kunnes muistaa, ettei kaikki ihmisruoka kuulu siilille. Tässä tulee vastaan yksi elämäni suurista epäoikeudenmukaisuuksista: mulla on koko tapahtuma-alueen paras nenä ja kaikkein vähiten oikeuksia käyttää sitä ruokapäätöksiin.
Siilin ravintolakritiikki on yksinkertanen
Ihmiset arvioi tapahtumaruokaa hinnan, annoskoon, maun ja jonotusajan perusteella. Mulla on paljon tehokkaampi järjestelmä: haiseeko se hyvältä, onko siinä mitään siilille sopivaa ja putosko mitään maahan. Viimeinen kohta ei tarkota, että mää olisin mikään tapahtuma-alueen pölynimuri, koska mää olen kulinaristi, mutta jos sopiva syötävä asia päätyy turvalliseen paikkaan, sitä voidaan tarkastella ruokahävikin vastasena toimintana. Ihmisten annoksissa kiinnostavinta oli muutenkin se, mitä niistä olisi voinu jättää pois. Jos on hyvää lihaa, miksi sen päälle tarvitaan kolme kastiketta, kuusi koristetta ja lehti, jota kukaan ei oikeesti halunnu?
Erityisesti ihmettelin taas sitä, kuinka paljon ihmiset maksaa ruoasta, jonka tärkein ominaisuus on helppo syödä seisten. Jos ruoka pysyy paperissa tai pahvirasiassa ja sen pystyy syömään yhdellä kädellä samalla ku toisella pidetään juomaa, motoristi näyttää olevan valmis hyväksymään aika paljon muutakin. Mää olisin hyväksyny toukan, mutta sellasta ei näkyny listalla, joten tapahtuman catering menetti siitä yhden tähden. Jos kerran järjestetään neljän päivän kansainvälinen moottoripyöräralli, luulis nyt yhden kunnollisen selkärangattoman löytyvän.
Himos oli täynnä Harrikoita – ja niiden omistajia
H-DCF:n 45-vuotisjuhlarallissa tapahtuma-alue oli pyörien valtakuntaa. Ralliin kuuluivat Harrikat, Buellit ja vanhat Indianit, ja ohjelmassa oli muun muassa paraati ja erilaisia kisailuja. Mulle tämä tarkotti ennen kaikkea sitä, että joka suunnassa oli jotain katsottavaa ja kuunneltavaa. Motoristit pystyy puhumaan yhdestä moottoripyörästä käsittämättömän kauan, ja mää kuuntelin sivusta keskusteluja moottoreista, putkista, rakentamisesta ja osista ja tulin siihen tulokseen, että jos kaksi motoristia sanoo toisilleen “joo”, se ei välttämättä tarkota keskustelun loppua. Se saattaa olla vasta kahdennenkymmenennen minuutin alku.
Siilit hoitaa saman asian nuuhkasulla. Jos toinen haisee normaalilta, hyvä, ja jos ei, poistutaan. Tällä menetelmällä jäis ihmiselle huomattavasti enemmän aikaa ruokakojuille, mutta en mää viittiny alkaa opettaa niitä. Mulla oli muutenkin tarpeeks tekemistä siinä, että seurasin mihin suuntaan seuraava hyvä haju kulki ja yritin pysyä selvillä siitä, montako kertaa saman päivän aikana voi kuulla lauseen “mulla oli joskus melkein samanlainen”.
Päivällä mukikone, illalla koko vitun Himos
Päivän aikana mukikone jatko tasaista työtään. Piippaus tarkotti valmista, valmis tarkotti seuraavaa ja seuraava tarkotti yleensä uutta puhelinta, josta alettiin etsiä kuvaa. Jossain vaiheessa mää tiesin koneen äänestä jo paremmin ku kellosta, missä vaiheessa päivää mentiin. Viiden vuoden tapahtumakokemuksen jälkeen konekaan ei varmaan enää ihmetelly mitään. Jos joku olis tullu tilaamaan mukin, jossa on kuva sen Harrikasta, sen ex-vaimosta ja teksti SOROMNOO VAAN, olisin lähinnä odottanu, mihin kohtaan kuvaa teksti halutaan.
Illalla vaihtui äänentoisto, sillä H-DCF oli järjestäny juhlaralliin kolmen päivän bändikattauksen. Torstaina esiintyivät Skidmarkz, Steve ’n’ Seagulls ja Turbo Cover, perjantaina Riemu & Ratto Duo, Mötherhead, The Jumpin’ Paralyzers ja J.J.’s Powerdrive ja lauantaina Vuori & Voudinmäki Duo, Rebound, Sweet Jeena and Her Sweethearts sekä Black Devils featuring Ile Kallio & Janne Louhivuori. Ohjelma oli erinomainen erityisesti ihmiselle, joka ei yrittäny samaan aikaan nukkua pesäkärryssä.
Torstai – pesäkärry löytää basson
Meidän pesäkärry oli se peräkärry, jolla tavaraa kuljetettiin ja jossa me nukuttiin. Ihan toimiva systeemi: oma pieni kotilo tapahtumassa, tavarat lähellä ja illalla pääsee vetäytymään omaan rauhaan. Tämä viimeinen kohta oli Himoksella lähinnä teoreettinen, sillä kun ensimmäinen bändi alkoi soittaa, selvis nopeasti, ettei pesäkärry sijainnu musiikin ulkopuolella. Se sijaitsi musiikissa. Basso tuli rakenteiden läpi niin, että kärry osallistui esitykseen kysymättä meiltä lupaa, ja pienen siilin näkökulmasta tämä tarkotti sitä, ettei musiikkia varsinaisesti kuunneltu korvilla. Sen tunsi mahassa, tassuissa ja suunnilleen jokaisessa piikissä.
Torstain Skidmarkz toi psycho billyä punkvivahteilla, minkä jälkeen tuli Steve ’n’ Seagulls akustisine roots-versioineen tutuista rock- ja metallikappaleista. Steve ’n’ Seagullsin idean mää ymmärsin välittömästi: otetaan jotain, minkä kaikki luulee tuntevansa, annetaan sille banjo ja tehdään koko homma uusiks. Se on käytännössä sama menetelmä ku Hellulandialla. Otetaan normaali asia, lisätään siihen siili, turkoosia glitteriä ja pari mielipidettä, joita kukaan ei pyytäny, eikä kohta kukaan enää muista, mikä tässä oli alkuperänen suunnitelma.
Torstain päätti Turbo Cover, ja siihen mennessä olin ymmärtäny pesäkärryssä nukkumisen tärkeimmän säännön: nukkumaan ei mennä silloin ku väsyttää vaan silloin, kun ulkopuolella tulee sopiva hiljanen kohta. Jos se kestää seittemän minuuttia, se on seittemän minuutin yöuni. Siili ei tuhlaa mahdollisuuksia, ja jos bassorumpu loppuu hetkeks, siinä ei ruveta tarkistamaan puhelinta tai miettimään huomista. Kuono piiloon ja silmät kiinni ennen ku joku ehtii aloittaa encorea.
Perjantai – Mötherhead ei ole tuutulaulu
Perjantaina mukikone lämpeni taas ja ruokakojujen suunnasta alkoi tulla hajuja, jotka häiritsi mun keskittymistä huomattavasti enemmän ku yksikään asiakas. Päivän aikana jatkettiin kohti sitä arviolta viittäkymmentä mukia: kuva, teksti, puristus, valmis ja seuraava. Mää puolestani jatkoin ruokapuolen hajuntarkastusta ilman virallista nimitystä tehtävään, koska jos tapahtumassa kerran tarvitaan laadunvalvontaa, on täysin järjetöntä jättää käyttämättä eläin, jolla on nenä käytännössä koko ajan töissä.
Perjantai-illan ohjelmassa olivat Riemu & Ratto Duo, Mötherhead, The Jumpin’ Paralyzers ja J.J.’s Powerdrive, eikä jo nimen Mötherhead perusteella tarvittu siilin musiikkitieteellistä koulutusta ymmärtämään, ettei pesäkärryyn ollu luvassa mindfulnessia ja linnunlaulua. Jos ollaan Harley-Davidson Club Finlandin 45-vuotisjuhlarallissa ja lavalle tulee Mötherhead, mää en odota huilumusiikkia, enkä sitä myöskään saanu. The Jumpin’ Paralyzersin rockabilly sopi ympäristöön niin hyvin, että jos se olis loppunu kesken, joku Harrikka olis varmaan käynnistyny itsestään jatkamaan rytmiä. J.J.’s Powerdrive jatko illan loppuun, ja pesäkärryn seinät hoiti jälleen äänen välittämisen niin tehokkaasti, että välillä olin vähemmän nukkuva siili ja enemmän pieni piikikäs bassomittari.
Lauantai – mukikone tuntee jo meidät ja Hurriganes-kitaristit tulee kylään
Lauantaina kaikki tiesi jo miten viikonloppu toimii. Aamulla ihmiset ilmestyy jostain takaisin, kahvia tarvitaan, ruokakojuista alkaa taas tulla vaarallisen hyviä hajuja, pyöriä katsotaan ja mukikone lämpenee. Joku löytää puhelimestaan kuvan, josta ehdottomasti pitää tehdä muki, vaikka vielä viisi minuuttia aikaisemmin se ei tienny tarvitsevansa koko mukia. Siinä kohtaa kun niitä oli tehty jo kymmeniä, mää tunnistin koneen piippauksen paremmin ku osan ihmisistä: piippaus, valmis, seuraava, ja jossain tiskin toisella puolella joku sanoo “hei mulla olis muuten vielä yks”. Tietenkin on.
Illan bändit olivat Vuori & Voudinmäki Duo, Rebound, Sweet Jeena and Her Sweethearts ja Black Devils featuring Ile Kallio & Janne Louhivuori. Sweet Jeena and Her Sweethearts sai mE'mmin hyväksynnän jo nimensä perusteella, koska jos mulla on sydänlasit ja bändillä Sweethearts, yhteys on aivan selvä eikä siitä tartte järjestää kokousta. Jos ihmiset haluaa tanssia, tanssikoot; siilit ei tanssi, ja jos siili näyttää tanssivan, sillä on todennäkösesti jotain tassussa ja sitä pitää auttaa.
Lauantai-illan lopussa Black Devilsin mukana olivat Ile Kallio ja Janne Louhivuori, kaksi Hurriganesista tuttua kitaristia, ja siinä vaiheessa luovutin kokonaan ajatuksen siitä, että pesäkärry olis ensisijasesti makuuhuone. Se oli nyt VIP-aitio ilman näköyhteyttä lavalle, mikä on konseptina ehkä vähän vajaa mutta äänen puolesta erittäin kattava. Kun Black Devils pääsi vauhtiin, ei tarttenu kysyä kuuluuko musiikki kotiloon. Kotilo tiesi, mää tiesin ja todennäkösesti lähimmät valmiit mukitkin tiesi. Jos kerran joutuu valvomaan, voi sentään valvoa hyvän musiikin takia, vaikka olisin ehkä valinnu äänenvoimakkuudeksi jonkun muun ku KOKO HIMOS.
Paraatissa maa puhuu siiliä
H-DCF:n juhlaralliin kuului myös moottoripyöräparaati, ja siinä on yksi ihmisten keksintö, jossa mää en nähny juuri mitään korjattavaa. Jos paikalle on tuotu valtava määrä Harrikoita, niillä kuuluu myös ajaa eikä laittaa niitä riviin ja käyttäytyä ku ne olis posliiniesineitä. Kun iso määrä moottoripyöriä käynnistyy ja lähtee liikkeelle, ihminen kuulee sen, mutta siili tuntee sen. Matalalla maan pinnassa ääni tulee ilmasta, tärinä maasta ja siinä välissä on yksi hyvin pieni eläin, joka saa koko esityksen ilman erillistä subwooferia. Se oli hienoa, ja mää myönnän sen tässä kerran. Ei tartte tehdä asiasta numeroa.
mE'mmin salainen havainto
Himoksella mää tajusin, ettei motoristit oikeestaan tule ralliin pelkästään moottoripyörien takia. Jos ne haluais vaan kattoa Harrikkaa, monella olis sellanen omassa tallissa eikä tarttis ajaa Jämsään asti. Ne tulee tapaamaan sitä tyyppiä, jonka näki viime kesänä, kattomaan mitä joku on rakentanu talven aikana ja jatkamaan keskustelua, joka jäi vuotta aikaisemmin kesken. Ne syö ruokakojun annoksen seisten, vaikka kotona vaatis pöydän ja haarukan, kuuntelee bändiä niin kovaa että musiikki kuuluu vielä pesäkärryynkin ja tilaa mukin omasta pyörästä, vaikka keittiön kaapissa on todennäkösesti jo aivan tarpeeks mukeja.
Siinä on oikeestaan koko rallin ekosysteemi. Moottoripyörät antaa syyn kokoontua, ruokakojut pitää ihmiset hengissä, bändit estää niitä nukkumasta ja mukikone varmistaa, että niillä on seuraavana aamuna joku uusi astia, josta juoda kahvia. Siili puolestaan tarkkailee koko järjestelmää alhaalta käsin ja huomaa aika nopeasti, ettei kukaan näistä ihmisistä ole paikalla tehokkuuden takia. Ne on siellä, koska niillä on hyvä olla toistensa kanssa, vaikka ne ei tietenkään sano sitä noin, koska sitten kuulostais liian herkältä. Paljon helpompi sanoa, että lähdetään Harrikka-ralliin.
mE'mmin muistilappu
H-DCF:n 45th International Rally järjestettiin Himoksella 10.–13.7.2025, ja me tehtiin siellä sitä, mitä tapahtumissa oli tehty jo vuosia. NahkaJaakko hoiti nahkahommia, Nekeli myyntiä ja mukeja, mukikone jatko jo viidettä vuotta tapahtumatyöskentelyä ja mää hoidin niitä tehtäviä, joita kukaan muu ei ymmärtäny tarvitsevansa. Mukeja syntyi viikonlopun aikana arviolta viiskymmentä, joten kone ei päässy ruostumaan, ja viralliseen juhlaralliin kuuluivat kauppakuja, paraati, kisailut ja kolme iltaa livemusiikkia.
Ruokakojujen tarjonnasta jäi siilille ennen kaikkea yksi mielipide: ihmiset tekee syömisestä tarpeettoman monimutkasta. Paistuva liha haisee hyvältä jo sellasenaan eikä sen päälle tartte rakentaa puolta kasvimaata ja kolmea kastiketta. Toukkia ei löytyny listalta ollenkaan, mikä oli selvä puute tapahtuman cateringissa, mutta hajumaailma sai muuten hyväksynnän. Mulla oli koko alueen paras nenä ja vähiten sananvaltaa siihen, mitä sillä löydetyistä asioista sai syödä, mikä kertoo ihmisten yhteiskunnasta kaiken tarpeellisen.
Yöllä mentiin pesäkärryyn nukkumaan, mikä oli Himoksella lähinnä tekninen ilmaus. Torstaina bändit kuulu sinne, perjantaina bändit kuulu sinne ja lauantaina Black Devils Hurriganes-kitaristeineen kuulu sinne. Sunnuntaina tuli lopulta hiljasta, ja koko pesäkärry tuntui hetken siltä, että siitä oli menny jotain rikki. Mukeja noin viiskymmentä, yöunia määrittelemätön määrä, ruokakojujen hajut lähes täydet pisteet ja pesäkärryn äänieristykselle arvosana, jota ei voi julkaista lastenlehdessä.
Vitustaks mää tiärän, oliko tämä työtä vai lomaa. Mää oon siili, mutta sen verran mää tiedän, että jos päivällä mukikone piippaa, illalla Hurriganes-kitaristit kuuluu patjan läpi ja siinä välissä nenään tulee paistetun lihan haju, niin aivan tavallisesta viikonlopusta ei ollu kyse.
